Synnytyskertomusta on ehditty jo toivoa. Olen kirjoittanut aiemmista synnytyksistäni tänne blogiin. Kyseisen postauksen lukeneet tietävät, että minun synnytykseni eivät ole olleet kovin helppoja. Ennen kolmatta raskautta en tosin edes tiennyt, että minulla on jäänyt niistä myös pelkotiloja, jotka vaikuttivat tähän kolmanteen synnytykseen. Olin kuitenkin varautunut. Olin käsitellyt asiaa, olin käynyt pelkopolilla keskustelemassa ja olin myös hankkinut meille doulan mukaan synnytykseen. Olin siis tehnyt etukäteen niin paljon, kuin pystyin. Luonto auttoi tietysti omalta osaltaan. Mitä enemmän raskausviikkoja mittariin tuli, sitä innokkaampi olin synnyttämään ja saamaan vauvan ulos.

Aamu

Minulle oli sovittu aiemmin synnytystapa-arviossa loppuraskauden seurantakäynti hieman lasketun ajan jälkeen. Olin tietysti toivonut, että synnytys ehtisi sitä ennen jo käynnistyä itsekseen. Mutta olen vissiin sen verran hyvä kasvualusta näille pienille ihmisille, että he eivät ainakaan omatoimisesti halua syntyä. Jossain vaiheessa, sen turhautumisen jälkeen, omat ajatukset olivat kääntyneet jo vahvasti käynnistämisen puoleen. Se oli oikeastaan myös se, mitä olin toivonutkin. Kaksi aiempaa synnytystäni on käynnistetty ja koen sen itselleni tutuksi ja turvalliseksi tavaksi. Siitäkin huolimatta, että ensimmäinen käynnistys oli monella tapaan melkoinen fiasko.

Lähdin aamulla lääkäriin ajatuksena, että nyt tehtäisiin korkeintaan painoarvio ja pyöriteltäisiin niitä kalvoja. Synnytystapa-arviossa oli puhuttu, että varsinainen käynnistäminen olisi sitten tämän raskausviikon (rv 41) lopussa.

Saavuin sairaalalle ihan hyvissä ajoin ja yritin ilmoittautua automaatilla. Se ei tosin onnistunut, joten jouduin kysymään neuvoa. Sain kuulla, että minun tulisi ilmoittautua suoraan synnytysosastolle. Kummastelin tätä, koska olin siinä käsityksessä, että minun aikani olisi käynnistämisyksikössä, kuten viimeksi. Seuraavaksi kummastelin sitä, että ilmottautumiseni vastaanottanut hoitaja löi minulle ranteeseen sairaalarannekkeen. Tässä vaiheessa aloin jo epäillä, että näinköhän pääsen enää ilman vauvaa kotiin. Tämä kun vaikutti siltä, että olisin jäämässä sairaalaan.

Käynnistys

Minut ohjattiin oikeaan odotustilaan ja siitä pääsinkin melkein heti sängylle sydänkäyrille. Pötköttelin noin puoli tuntia sydänkäyrälaitteeseen kytkettynä ja sen jälkeen jäin odottamaan lääkärin saapumista. Panin merkille, että paikalla oli muutamia odottajia, jotka olivat selkeästi tulleet käynnistykseen. Kun pääsin lääkärin vastaanotolle tämä totesi ensimmäisenä: ”Niin sitä ollaan siis käynnistykseen tulossa.” Totesin, että itseasiassa olin alunperin tulossa seurantakäynnille, mutta en pistäisi käynnistämistä vastaan enää tässä vaiheessa. Lääkäri tutki tietoni, esitti muutamat tarkentavat kysymykset ja ohjasi minut sitten riisuutumaan alaosattomiin sisätutkimusta varten.

Sisätutkimuksessa todettiin, minun olevan jo kaksi senttiä auki, kohdunkaula oli pehmeä ja lyhentynyt kahteen senttiin sekin. Lääkäri ultrasi vauvan ja sen jälkeen hän asetti ballongin paikoilleen. Synnytyksen käynnistys oli aloitettu. Tässä kohtaa lääkäri totesi, että jäisin osastolle, sillä hän ei uskonut ballongin pysyvän kauaa paikoillaan, kun tilanne oli niin kypsä. Ballonki asennettiin paikoilleen suurin piirtein kello 12 aikaan.

Käynnistys osasto

Minut ohjattiin osastolle omaan huoneeseen odottamaan ballongin irtoamista. Tässä vaiheessa soitin sitten puolisolle ja äidille. Mun sairaalaan jääminen oli tosiaan pieni yllätys, mutta oltiin vähän ennakoitu mahdollista lähtöä ja toimintasuunnitelma oli valmis. Äiti haki isot lapset luokseen ja puoliso tulisi luokseni sairaalaan. Olin vielä tässä vaiheessa aika rento ja sanoin, että tässä voisi kestää vielä.

Liikuin huoneessa mahdollisimman paljon, jotta ballonki tekisi tehtävänsä. Kävelin, keinuttelin lantiota ja nyin ballonkia melko tiheään. Tunsin epämukavaa painetta, mutta tässä vaiheessa en kuitenkaan supistuksia. Aamuvuoro ehti vaihtua iltavuoroon, ennen kuin ballonki irtosi. Se tosin oli huomattavasti nopeammin, kuin olin itse odottanut. Aiemmissa synnytyksissä tämä vaihe oli kestänyt kummallakin kertaa yön ylitse.

Pääsin taas käyrille, joissa ehdin olla ehkä viisi tai kymmenen minuuttia, kun lääkäri tuli kierrokselleen. Hän vaikutti todella tyytyväiseltä tilanteeseen ja sanoi sen edenneen vielä nopeammin, kuin hän oli aluksi ajatellut. Sisätutkimuksessa hän totesi minun olevan sen neljä senttiä auki ja sitten hän puhkaisi kalvot. Lapsivesi oli normaalin väristä. Tässä vaihessa kello lähestyi kolmea iltapäivällä. Puolisoni saapui sairaalalle pian tämän jälkeen. Ehdittiin siinä hetken aikaa odotella supistusten alkua yhdessä. Niitä alkoikin tulla suurinpiirtein viiden minuutin välein ja kestoltaan noin minuutin. Suunnitelma oli, että supistuksia pitäisi alkaa tulemaan kunnolla suurinpiirtein kahden tunnin aikana tai minulle pitäisi aloittaa oksitosiini. En ollut tästä hirveän innoissani, sillä tiedän oksitosiinilla pakotettujen supistusten olevan aika hurjia ja minut ne saavat muun muassa oksentamaan kivusta. Siksi olin kiitollinen, että supistuksia lähti tulemaan.

Synnytys käynnistyy

Lopulta niitä tuli kuitenkin vähän harvakseltaan. Juteltiin kätilön kanssa, että vauhditettaisiin supistuksia sellaisella pienellä määrällä oksitosiinia. Siihen suostuin, koska näin oli tehty myös toisessa synnytyksessäni ja se ei ollut tuntunut niin pahalta, kuin täysin oksitosiinitiputuksella aikaan saadut supistukset.

Tämä auttoi. Supistukset lähtivät aika rauhakseltaan, mutta kuitenkin selkeästi voimistumaan. Tässä kohtaan aloin kaipaamaan kivunlievitystä. Aloitettiin tens-laitteella. Olin kokeillut sitä toisessa synnytyksessä, mutta se oli tuntunut silloin vähän hyödyttömältä. Nyt pyysin sen käyttöön kunnollisen ohjauksen ja kas kummaa, kun laite auttoikin. Mutta jo muutaman supistuksen jälkeen kaipasin tensin rinnalle jotain muutakin. Vaihtoehtona oli tietysti ilokaasu. Pyysin siihenkin kunnon ohjeistuksen, sillä koin ettei se ollut auttanut ollenkaan kummassakaan aiemmassa synnytyksessä. Nyt, hyvin ohjattuna, tens-laitteen kanssa, se vei hyvin kipua.

Tässä välissä minulle tehtiin sisätutkimus ja olin auennut viiteen senttiin. Supistusten puolesta voitiin kuitenkin sanoa, että synnytys oli viimein lähtenyt kunnolla käyntiin. Ilokaasu ja tens-alkoivat tuntua pikkuhiljaa riittämättömiltä ja nyt supistusten väli meni minulta siihen, että valmistauduin seuraavaan, joten nyt oli aika siirtyä synnytyssaliin järeämpien kivunlievitysten pariin.

Synnytyssalissa

Minulla on tässä vaiheessa mennyt täysin ajantaju, mutta kun siirryttiin synnytyssaliin, kello on ollut suurinpiirtein 18. Puoliso ehti soittaa käynnistysosastolla meidän doulalle, että nyt ollaan menossa saliin. Olin viestitellyt hänen kanssaan aamusta asti, joten hän oli ollut lähtökuopissa melkein koko päivän. Ja hän saapuikin saliin hieman meidän jälkeen.

Salissa minua alettiin valmistelemaan suoraan selkäydinpuudutetta varten. Ihan kaikkineen tässä vaiheessa meni varmaan joku tunti. Homma kuitenkin keskeytyi joka kerta, kun minulle tuli supistus ja niitä tuli minuutin tai kahden välein. Tähän mennessä olin jo aivan omissa maailmoissani. Keskityin parhaani mukaan ottamaan supistuksia vastaan ja keräämään voimia niiden välillä. En juuri jaksanut puhua kenellekään. Yritin vain kuunnella ohjeita joita sain. Keskityin myös ajattelemaan sitä, että pian kivut helpottaisivat puudutteen myötä ja saisin edes hetken levätä.

Puudute laitettiin ja minä jäimme kaikki odottaman, että se auttaisi. Supistukset tuntuivat muuttuvan kuitenkin ainoastaan kivuliaammiksi ja lopulta karjuin ilokaasumaskiin sen sijaan, että olisin hengittänyt sitä. Tässä vaiheessa muistaakseni doula ehdotti sisätutkimuksen tekemistä. Olin täysin auki ja vauva oli kovaa vauhtia tulossa. Vielä minua ei kuitenkaan ponnistuttanut. Kätilö taisi tässä vaiheessa epiduraalia, mutta en ole täysin varma ehtikö hän tehdä sen ihan loppuun asti, kun minua jo ponnistutti. Tällä kertaa nämä puudutteet eivät ihan ehtineet mukaan. Ilokaasu oli ainoa toimiva kivunlievitykseni.

Ponnistusvaihe

Siinä vaiheessa, kun tunsin pakottavaa tarvetta ponnistaa, niin minuun iski paniikki. Pelkäsin repeämistä ja verenvuotoa. Kieltäydyin ponnistamasta ja anelin sektiota. Olin osannut odottaa tätä. Edellisen synnytyksen trauma iski päälle. Samaan aikaan, kun yritin olla ponnistamatta, kroppani teki täysillä töitä ja puski vauvaa ulos. Puoliso piti minua kädestä ja doula toisesta kädestä. Kätilö toimi jalkojeni välissä ja antoi minulle ohjeita. Kätilö oli ihanan rauhallinen. Hän ohjasi minua kuuntelemaan itseään ja keskittymään hänen ääneensä. Näillä ohjeilla ponnistin lopulta vauvan maailmaan. Ponnistusvaihe kesti vain vartin, vaikka se tuntui ikuisuudelta.

Vauva parkaisi samalla sekunnilla, kun syntyi. Oma oloni oli todella epäuskoinen. En tainnut ihan olla tässä maailmassa. Pääni ei ollut pysynyt täysin tapahtumien tasalla. Olin kuitenkin kiitollinen siitä, että kipu helpotti. Pian sain vauvan myös rinnalleni. Ja ensimmäistä kertaa häntä ei oltu viemässä heti pois. Muistan tästä vaiheesta itseasiassa hyvin vähän. Muistan vauvan painon rinnallani. Muistan ihmisten jutelleen, mutta näin jälkeen päin en muista mistä. Muistan, miten vauva alkoi etsiä rintaa ja miten häntä hieman autettiin löytämään se nänni. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain imettää synnytyssalissa. Muistan kyselleeni useampaan kertaan olenko vuotanut ja kuinka paljon. Minua rauhoiteltiin, että vuodon määrä on täysin normaali ja näyttäisi siltä, että en ole edes revennyt. Tämä huojensi hieman.

Samaan aikaan kätilö teki töitä sen eteen, että istukka lähtisi syntymään. Sain lääkkeitä, joiden pitäisi edistää tätä. Kätilön mukaan meillä olisi tunti aikaa odotella istukan syntymistä. Sen jälkeen, mikäli istukka ei olisi syntynyt, olisi siirryttävä leikkaussaliin sitä irrottamaan. Kuten sanoin, kätilö teki kyllä voitavansa, mutta lopulta tunti tuli ja meni, mutta istukka ei synytynyt. Minua alettiin siirtämään leikkaussaliin. Vauva jäi puolisoni kanssa, samoin meidän doula.

Taas leikkaussaliin

Minä itkin koko matkan leikkaussaliin. Pettymys oli siinä hetkessä aivan valtava. Koin, että minulta vietiin taas pois sellainen kokemus, jonka kaikki muut saivat kokea. Vaikka tunti yhdessä synnytyssalissa vauvan kanssa, oli paljon enemmän, mitä sain vanhempien lasten kanssa. Silti koin, että jotain arvokasta jäi puuttumaan.

Leikkaussalin henkilökunta oli aivan ihanaa. Minua rauhoiteltiin ja oloni yritettiin tehdä mahdollisimman hyväksi. Toimenpide oli tarkoitus tehdä puudutuksessa. Mutta lopulta, puudutus ei tuntunut tehoavan ja itse aloin olla niin hysteerinen, että anestesialääkäri ehdotti minulle nukutusta. Otin tämän ehdotuksen ilolla vastaan, sillä siinä hetkessä tuntui, että tarvitsin oikeasti jonkinlaisen paussin.

Minulle kerrottiin jälkeen päin, että kun minut oli saatu nukutettua, istukka oli lähes luiskahtanut ulos itsestään. Voin vain ajatella, että kroppani oli siinä vaiheessa niin jännittynyt ja tiloissa, että se ei toiminut enää halutusti. Itsekin olin lopulta paljon, paljon rauhallisempi kun aloin virkoamaan heräämössä. Minulle sattui vielä aivan ihanaa heräämön hoitaja, joka jutteli kanssani koko ajan niitä näitä. Oloni oli jo heräämössä todella hyvä, mitä hämmästelin hoitajalle.

Heräämöstä pääsin joskus puolen yön jälkeen osastolle. Minua vastassa oli vauvan lisäksi puolisoni ja meidän doula. Kahden jälkimmäisen oli lähdettävä tässä vaiheessa, mutta vauvan sain vierelleni sänkyyn ja siinä minä pitelinkin häntä koko yön.

Tunteet nousivat hyvin vahvasti pintaan, kun kirjoitin tätä. Varsinkin loppuvaiheessa itkin niin, että en meinannut nähdä mitä kirjoitin. Synnytys oli tähän mennessä paras kokemani, mutta tähänkin liittyy pettymyksen tunteita. Koen, että olen vieläkin jäänyt jostain paitsi, kun en ole saanut sellaista rauhallista synnytyssalikokemusta, josta siirrytään vauvan kanssa yhdessä osastolle. Joudun käsittelemään tätäkin synnytystä vielä jälkikäteen. Tiedän, että kaikki tekivät kyllä parhaansa ja kaikkensa, enkä syytä tästä ketään. Mutta pettymys on silti olemassa. Minulla on onneksi tulossa vielä loppukeskustelu meidän doulan kanssa ja minulla on myös mahdollisuus pyytää synnytyssairaalasta apua asian käsittelyyn.

Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Kotikonstit synnytyksen käynnistämiseksi

Doula mukaan synnytykseen

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Synnytyspelkopoli

Vauvalla tulee nyt ikää viikon verran. Sen ajan ollaan saatu opetella tuntemaan häntä. Ollaan kaikki aivan ihastuneita tähän meidän perheen uuteen jäseneen. Isosiskot varsinkin. He eivät malttaisi muuta tehdäkkään, kuin ihmetellä vauvaa. Mikä saa äidin sydämen sulamaan aivan täysin. Aamulla ensimmäiseksi herättyään he tulevat makuuhuoneeseen katsomaan vauvaa, joka on yleensä siinä vaiheessa aamupalalla.

Herran haltuun

Vauvan ensimmäiset päivät asenteeni on ollut sellain ”herran haltuun”. En ole suunnitellut mitään, enkä ole laittanut päiville mitään odotuksia. Vauvan päivärytmi kun on tässä alussa aika ennustamaton. Se muuttuu oikeastaan joka päivä, vaikka pientä rytmiä siitä voikin havaita. Mutta parempi vain, kun ihan vielä ei odota mitään ja menee tosi vauvan tahtisesti.

Puoliso on isyyslomalla sen 18 päivää ja meillä on tässä kohtaa selkeä työnjako. Minä hoidan vauvan ja hän oikeastaan kaiken muun isoista lapsista kodinhoitoon. Olen näin alkuun todella kiinni vauvassa, koska haluan ehdottomasti saada imetyksen onnistumaan. Itselleni nimenomaan alku on ollut aina haastavaa imetyskipujen vuoksi. Tiedän kuitenkin imettämisen olevan ihan mahdollista, koska olen imettänyt toista lastani kuukausien ajan. Täytyy vain selättää alun hankaluudet. Jos teitä kiinnostaa, niin voin kertoa teille enemmän näistä omista imetyskokemuksistani myöhemmin.

Sairaalassa

Me oltiin aluksi sairaalassa pari päivää, koska vauva oli verensokeriseurannassa minun raskaudenaikaisen lääkitykseni vuoksi. Vanhempien lasten kanssa minulla ei ollut mikään kiire lähteä sairalaasta, koska olin niin heikossa kunnossa molemmilla kerroilla. Nukuin paljon ja yritin lähinnä pysyä tolpillani. Nyt olin todella hyvässä kunnossa, jolloin huoneessa kykkiminen tuntui ihan vähän turhauttavalta. En osannut oikeastaan nukkua päivällä, kiitos hormonikoktailin ja aika meinasi käydä aika pitkäksi.

Kun lääkäri otti sitten puheeksi aikaisemman kotiinlähdön, olin innoissani. Onneksi se myös onnistui, kun sovittiin vaan bilirubiinikontrolli vielä kätilölle. Päästiin kotiin iltaa vasten, mikä oli aivan ihanaa. Oltiin ensimmäinen ilta hyvin pitkälti kolmistaan. Mitä nyt bestikseni Erika tuli pyörähtämään tervehtimässä vauvaa. Hän tuli valehtematta varmaan viisi minuuttia meidän kotiutumisen jälkeen, mikä pisti hymyilyttämään.

Ensimmäiset päivät kotona

Isosiskot tulivat kotiin meidän kotiutumista seuraavana päivänä. Ja kuten sanottu, sen jälkeen he ovat hoitaneet hyvin innokkaasti vauvaa. Pienellä on koko ajan käsipareja hoivaamassa ja paijaamassa. Mikä on vain ihanaa. Äitinä on aivan ihanaa seurata tätä heidän intoaan ja sitä, millaisia ihmissuhteita sisarusten välille muodostuu. Tällä hetkellä nuorempi sisko on ihan erityisen ihastunut vauvaan. Hän on myös äärimmäisen ylpeä siitä, että hänestä tuli viimein isosisko. Hän ottaa tämän viran hyvin vakavasti ja on tarjoutunut auttamaan monet kerrat.

Hän on myös ottanut tavaksi sen, että tulee sanomaan minulle: ”Äiti, minä varaan sinulta halihetken, kun sinun ei tarvitse hoitaa vauvaa.” Hän on hyvin hienosti sisäistänyt sen, että nyt joutuu mahdollisesti vähän odottamaan äidin huomiota. Mutta hän selkeästi myös tiedostaa, että sitä huomiota kyllä saa, kun käteni eivät ole täynnä. Tämä on itselleni iso onnistumisen kokemus. Olen onnistunut viestimään ja selittämään hänelle uuden tilanteen oikein.

Nyt ollaankin sitten totuteltu tähän uuteen perhe-elämään. Toki nämä ensimmäiset viikot ovat aivan omanlaisiaan, kun vauvan rytmit vielä muodostuvat ja minä olen aivan kiinni hänessä. Tästä se arki ja perhe-elämä lähtee oikeasti vasta muodostumaan. Vauva itsessään on äärimmäisen rauhallinen tyyppi. Tässä suhteessa hän on tullut ehdottomasti enemmän isäänsä, kuin minuun, joka olen huomattavasti tempperamenttisempi. Muistelisin myös, että siskoillaan oli vauvana huomattavasti lyhyempi sytytyslanka, kuin hänellä. Mielessä kävi jo, että onko vauva vaihtunut sairaalassa vai miten on mahdollista, että minusta on lähtöisin tällainen rauhallisuuden perikuva.

Vieraitakin meillä on käynyt. Varoiteltiin raskausaikana ihmisiä ja sukulaisia siitä, että ei välttämättä olla ensimmäisiin viikkoihin kykeneväisiä ottamaan vieraita vastaan. Minulla oli aiemmissa synnytyksissä tosiaan pitkä toipumisaika, joten en ollut silloin kykenevä vieraisiin. Nyt olo on ollut kuitenkin niin hyvä, että ollaan voitu ottaa kummeja, ystäviä ja perheenjäseniä käymään. Tosin mieluummin yksi kerrallaan ja me ei olla kyllä valmistauduttu mitenkään kestitsemään ihmisiä. Nyt voimavarat menevät muuhun, kuin pullan paistamiseen.

Google on käynyt kuumana

On ollut hieman huvittavaa huomata, miten yhä edelleen kolmannenkin lapsen kanssa, riittää googlattavaa. Vaikka paljon tulee ihan selkärangasta kahden vauvavuoden jäljiltä, paljon olen myös unohtanut. Olen kuitenkin jo ihan hyvän tovin ollut isompien lasten äiti ja vauvavuodet ovat vain kaukainen muisto. Joten monta asiaa on pitänyt palauttaa googlen kanssa takaisin mieleen. Yleensä se pahin epävarmuus iskee silloin keskellä yötä. Olen meinannut jo luopua muun muassa imettämisen suhteen, kun tuntui hetken aikaa siltä, että teen edelleen kaiken väärin.

Imetyksestä olen tosin lukenut varmaan ensimmäistä kertaa oikeasti tietoa. Aiempina kertoina olen lähtenyt enemmän tai vähemmän soitellen sotaan. Nyt olen halunnut ymmärtää ja oppia asioita imettämisestä, jotta se varmasti onnistuisi.

Summa summarum, vauvan ensimmäiset päivät ovat sisältäneet paljon yhdessä pötköttelyä, imetyksen opettelua, pienten käsien ja jalkojen ihmettelyä ja rauhallisia, vauvantahtisia päiviä.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Odotus palkittiin viimein

Suuret muutokset ja suuret tunteet – Fanni ja pikkuinen Miu

Kesälomakuulumisia

Paras tuki ja turva

Kymmenen kuvaa kesäkuulta