Fiilistelin aiemmin Instagramissa sitä, miten statukseni on ehtinyt muuttua tässä tyttöystäväksi. Mikä on ehkä maailman ihaninta juuri nyt. Mutta hitto, kun minun tapauksessani se ei ole pelkkää ruusunpunaista hattarapilveä. Se on myös järkyttävää epävarmuutta, pelkoa ja paniikkikohtauksia. Kerroin aiemmin siitä, miten koen hylätyksitulemisen pelkoa ja erityisesti näin uuden suhteen kynnyksellä se nostaa päätään hyvin vahvasti.

Olisi ihanaa sukeltaa siihen suloiseen, kutkuttavaan tunteeseen ja nauttia täysin rinnoin siitä toisesta. Mutta olen huomannut, että aina ei voi tietää mikä pelon laukaisee. Osaan jo ennakoida tiettyjä tilanteitta ja puhua itselleni järkeä. Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää, joka aktivoi pelon. Pahimmalla hetkellä meinaan lyödä hanskat tiskiin ja epäilen suurinpiirtein kaikkea ja kaikkia. Pelko on jotenkin äärimmäisen käsin kosketeltavaa ja todellista sillä hetkellä. Vaikka siihen ei välttämättä olisi yhtään perusteltua syytä.

Vakuuttelen jatkuvasti itselleni, että vaikka minua on aiemmin kohdeltu huonosti, se ei tarkoita sitä, että jokainen vastaantulija on valmis tekemään näin. Asiat voivat muuttua. Minä voin muuttaa asioita.

Omien pelkojen lisäksi mielessä pyörii ajatus siitä, että tilanne on epäreilu myös toiselle osapuolelle. Minä tulen uuteen suhteeseeni omine, massiivisilta tuntuvine ongelmineni, jotka eivät johdu hänestä. Olen kertonut kokemastani ja tutemuksistani avoimesti. Uskon, että avoimuus on kaikessa avain onnistumiseen. Joistain asioista puhuminen on ihan myös äärimmäisen pelottavaa, mutta tarpeellista. Ja onnistumiset tuovat varmuutta. Minuun on valanut varmuutta se, että kuinka kipeästä asiasta olenkaan puhunut, siihen on suhtauduttu rauhassa ja asenteella, että se on osa minua. Vaikka itse odotin sellaista käsien pystyyn nostamista ja “kiva, kiitti, moi”-repliikkiä. Kumpaakaan ei ole tullut.

Samaan aikaan minua hävettää, että tunnen näin. Tuntuu, että ylireagoin kaikkeen ja pilaan näin itse itseltäni mahdollisuudet onneen. Vaikka yritänkin tehdä myös oikeita asioita.

Eron jälkeiset kuukaudet, ovat olleet melkoista itsetutkiskelua. Ja kaikki, mitä olen löytänyt, ei ole ollut mieluista. Minulle on kehittynyt vuosien saatossa vahvoja pelkoja ja tunnelukkoja. Niiden toteaminen ei ole kovin nautinnollista. Tietysti asioiden tiedostaminen on äärimmäisen tärkeää ja ensimmäinen askel siinä, että näitä tunnelukkoja saa avattua.

Minä olen kokenut viimeisinä kuukausina aivan valtavaa hylätyksi tulemisen pelkoa. Pelko on ollut sitä kaliiberia, että olen hyperventiloinut, itkenyt ja jopa perääntynyt ihmissuhteista sen vuoksi. Ajatuksella, että mikäli en anna itseäni toiselle, minua ei myöskään voida sauttaa. En tiedä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi sillä, että olen lopulta perääntynyt. Siinä hetkessä olen kokenut suojelevani vain itseäni. Huomaan kaipaavani valtavasti turvallisuutta ja vakautta ja pelkääväni petetyksi ja hylätyksi tulemista.

On hyvin tyypillistä, kun pelkää hylätyksi tulemista, että vältetään kaikkia läheisiä suhteita. Minulla hylkäämiseksi tulemisen pelko liittyy erityisesti parisuhteiseen. Minulla on aina ollut hyviä, vakaita ystävyyssuhteita, enkä ole kokenut sillä saralla pettymyksiä.

Sanotaan, että tietyt ominaispiirteet vetävät toisia puoleensa. Alistuvat vetävät luokseen niitä, jotka tahtovat hyväksikäyttää alistujia. Ja vanhat huonot käytösmallit siirtyvät herkästi mukana uuteen suhteeseen.

Monesti tunnelukot lähtevät syntymään hyvin varhaisessa vaiheessa, jo lapsuudessa. Omani ovat kehittyneet aikuisiällä vuosien ajan. Tällä hetkellä huomaan, että en kestä esimerkiksi yhtään ohareita, vaikka niille olisi hyvä syy. Ne saavat minut herkäksi, pelokkaaksi ja ahdistuneeksi. Alussa jo se, että viesteihini ei vastattu hetkeen, aiheutti ikävän, kylmännihkeän tunteen. Olen joutunut vakuuttelemaan itselleni lukuisia kertoja, että pelkoni ovat pääsääntöisesti aiheettomia. Että minun ei kannata ylitulkita mitään, vastoin parempaa tietoa.

Onnekseni olen saanut kuluneina kuukausina paljon hyviä kokemuksia ja ne ovat olleet elintärkeitä matkalla selviytyä tästä. Hyvät kokemukset ja oma tahtotila auttavat todella pitkälle. Samoin, kuin asioiden hyväksyminen ja ymmärtäminen. Minulla on maailman ihanin tukihenkilö, sekä terapeutti, jotka ovat auttaneet minua tässä. Ja pikku hiljaa, pelko hallitsee elämääni yhä vähemmän.