Kun sohaisin muurahaispesää
0Hei, ja terveisiä täältä paskamyrskyn keskeltä. Onnistuin edellisellä postauksella sohaisemaan keskelle muurahaispesää. Täytyy sanoa, vaikka jotain vähän pelkäsinkin, tämä myllytys yllätti minut täysin. Eikä todellakaan hyvällä tavalla. Ihmisten kyky olla ilkeitä ja julmia tässä tilanteessa hätkähdytti todella. Enkä ole edes ainoa, joka ajattelee näin. Sen verran sain lohduttavia viestejä Instagramissa. Kiitos jokaiselle teille, jotka olette olleet tukenani tässä. Arvostan jokaista viestiänne ja aivan erityisesti niitä muutamaa, joissa kerrottiin että avoimuuteni oli toiminut vertaistukena. Ne viestit saivat liikutuksen kyyneleet silmiini. Juuri sitä, minä hain tällä kaikella.
Minun on käsketty muun muassa ajattelemaan lapsiani (somehuoraksi nimittelyn ohella), mutta minusta kehotus on nurinkurinen. Vaikenemalla maailma ei muutu ja tyttäreni kasvavat maailmaan, jossa avun pyytäminen on häpeällistä. Äitinä en todellakaan toivo sitä. Varsinkin kun yritän arjessa opettaa lapsilleni, että aina saa ja pitää pyytää apua kun omat voimavarat eivät riitä. Tämä sama pätee kommenttiin siitä, että kaikesta ei pidä puhua. Olen tässä ehdottoman eri mieltä. Vaikeneminen antaa pahalle liikaa valtaa.
Ja siihen on ihan syynsä, että en julkaise lastemme nimiä, tunnistettavia kuvia somessa tai puhu sen tarkemmin heidän persoonallisuuksistaan. Haluan varjella heidän lapsuuttaan ja antaa heidän luoda aikanaan oman digitaalisen jalanjälkensä. Se, että puhun avoimesti vaikeasta tilanteesta, ei ole haitaksi lapsilleni. Samalla tavalla me puhumme siitä kotonakin. Isompi tyttö on höpöttänyt avoimesti tilanteesta niin metrossa, kuin hoidossakin, enkä minä ala häntä siitä kieltämään. Hän on puhunut kaikesta positiiviseen sävyyn, eikä pelokkaasti tai ahdistuneesti. En voisi olla ylpeämpi hänestä.
Somen voima on valtava. Niin valtava, että sitä on välillä vaikeaa käsittää. Samoin yhdenkin negatiivisen kommentin voima, verrattuna kahteenkymmeneen positiiviseen. Eniten tässä ehkä pöyristyttää se, että ihmiset, jotka eivät tiedä tilanteestamme todellisuudessa mitään, menevät niin ikävällä tavalla henkilökohtaisuuksiin. Olen sanonut monta kertaa parin viime viikon aikana, että se jos toinen on avoin somessa, ei oikeuta ketään kiusaamaan. Tällaisissa tilanteissa pätee hyvin parikin sääntöä. Ensinnäkin, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa pysyä hiljaa. Ja toisekseen, sano vain se, jonka toivot itse kuulevasi tai pystyt sanomaan myös kasvotusten.
Eikä tämä ole pelkkää paskamyrskyä ollut, sillä yhtään valehtelematta 98% kaikesta palautteesta on ollut kannustavaa, kiittelevää ja kaikin puolin positiivista. Kiitos ihan valtavasti siitä kaikesta. Olen ottanut useammastakin viestistä screenshotit talteen, jotta voin palata niihin myöhemminkin.
Palaan blogin taas blogin tavallisiin aiheisiin, kunhan tässä saan hetken vedettyä happea. Sitä ennen, jaan somessa vain tuikkukuppien kuvia. Voit katselle niitä Instagramissani tai Facebookissa.
Kukaan ei ansaitse ilkeyttä
Blogeissa on viime aikoina puhuttu paljon aitoudesta, kiltteydestä ja mietitty onko julkisen työn ikävä, mutta välttämätön haittapuoli ilkeät kommentit. Täytyykö asiattomuutta kestää, vain koska on päättänyt olla itse esillä?
Olen ilokseni kuullut, että meno on ollut joskus hurjempaa ja hieman helpottanut ajan kanssa. Mutta näitä ilkeitä kommentoijia löytyy edelleen. Rakentavalla kritiikillä ja ”onpa ruma naama”-kommentoinnilla on selkeä ero. Toisten ei pitäisi edes päästä julkiseksi asti. Jotkut ihmiset osaavat olla hävyttömiä ja kertakaikkisen kamalia kommentoidessaan. Olen kuullut useammistakin kauheuksista ja olen saanut itsekin oman osani näistä. Heittämällä pahin, mitä olen kuullut, oli kun joku toivoi erään bloggaajan vauvan kuolemaa. Miten joku voi kirjoittaa mitään tuollaista? Ja nyt en viitsi lähteä puhumaan nettikeskusteluista.
Välillä mietin, mikä ajaa ihmiset kommentoimaan moista. Enkä keksi mitään muuta syytä, kuin hirvittävän pahan olon. Pakkohan siinä on olla jotain taustalla.
Siitä on vajaa vuosi, kun itse olin tilanteessa, jossa halusin jättää mahdollisimman ilkeän kommentin toiselle ihmiselle. Minulla oli todella kurja olo ja käsittelin asiaa, jossa koin, että minua kohtaan oli toimittu väärin. Valvoin öitä tämän asian vuoksi ja rehellisesti sanottuna, halusin sille toiselle osapuolelle yhtä pahan olon kuin itselleni. Tiedostan, että minäkin olen vain ihminen ja tällaiset tunteet ovat inhimillisiä.
Olin jo kirjoittanut yhden ilkeän kommentin. Olin valinnut anonyymin vaihtoehdon viestin lähettämiseen. Mietin ettei kenenkään tarvitse tietä tästä, mutta saisipa tyyppi maistaa hieman omaa lääkettään. Sitten pysähdyin. Tähänkö minä olin tullut? Ihminen, jota on koulukiusattu kuusi vuotta, olen valmis tekemään saman, mitä kiusaajani tekivät minulle.
Minä ihan oikeasti pelästyin sitä, mitä olin valmis tekemään pahan oloni puitteissa. Kaipasin oikeutta ja helposusta omaan tilanteeseeni, mutta en todellakaan tulisi saamaan sitä tällä tavoin.
En lähettänyt asiatonta kommenttiani.
Minusta on tärkeää muistaa tässäkin asiassa, että me kaikki olemme ihmisiä ja ihmisillä on heikkoja hetkiä. On pahaa oloa ja tarvetta purkaa sitä. On liikaa aikaa ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Eteen tulee houkutuksia, joihin on helppo tarttua. Oikea ratkaisu ei ole aina se helpoin, eikä se tuo aina nopeaa lohtua. Ihmisistä kertoo paljon se, miten he reagoivat näihin houkutuksiin. Halusin tuoda esiin myös tämän puolen näistä asioista. Sen, kun olen itse miettinyt kahden vaihtoehdon välillä. Nyt kun olen omat asiani käsitellyt, olen todella onnellinen, etten alentunut kommentin lähettämiseen. Ei se olisi oikeasti helpottanut oloani. Enkä minä oikeasti halua tuottaa toiselle kurjaa oloa, vaikka hän olisi tehnyt niin minulle.
Netissä on helppoa heittää törkeyksiä anonymiteetin suojassa. Se on kuitenkin yhtä paha, kuin kiusaisi toista kasvotusten. Virtuaalisesti ei kuitenkaan tarvitse liata samalla tavalla käsiään tai menettää kasvojaan. Kommentointi voi kuitenkin olla aivan yhtä vahingollista. Koskaan ei voi tietää kuinka kipeään paikkaan osuu ja millaisen ketjureaktion voi sillä aiheuttaa. Joten jos vain mahdollista, pidetään ne mölyt, jotka eivät kestä päivänvaloa, omana tietonanne.
Mutta kuten sanoin, me olemme ihmisiä. Meillä on heikkoja hetkiä. On tilanteita, jotka vievät mukanaan ja on isoja tunteita, jotka ottavat vallan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta meistä jokainen voi kuitenkin tehdä parannuksen. Voi pyytää anteeksi sitä mitä on tehnyt ja voi lopettaa.
Joten lopetetaan. Kukaan ei ansaitse ilkeyttä.
