Olen ollut taas (vai edelleen) kipeänä. Koronan jälkeen olen napannut itselleni kaikki kulkutaudit. Ilmeisesti kyseinen perkele vaikuttaa myös vastustuskykyyn ja minulla on nykyään yksivuotiaan vastustuskyky. Kun kerroin tästä Instagramissa (@bmhjenni), sain useamman viestin, että muutkin ovat huomanneet tämän saman. Vastustuskyky ei ole entisensä koronanan jälkeen. Eli nyt tätä vastustuskykyä keräillään sitten uudelleen.

Eilen illalla, osittain tämän sairastelun vuoksi, osittain oireilevan ahdistuneisuushäiriön vuoksi, sänkyyn mennessä oma ajatus lähti vähän laukalle. Aloin kelata siinä sängyssä maatessani, oman olon ollessa vielä aika kurja, että mitä jos en herääkään aamulla. Miten tyttöjen silloin käy? Muistavatko he mitä olen neuvonut, että pitää mennä soittamaan naapurien kelloja ja pyytämään apua? Esikoiselle pitäisi vielä opettaa, miten soittaa hätäpuhelu. Eikö sen voikin tehdä, vaikka puhelimessa on näppäinlukko? Pitäisi laittaa kaikki tärkeät tiedot jääkaapin oveen lapulle. Luojan kiitos isompi osaa lukea.

Tiedän, että tilanne toi nämä ajatukset pintaan, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vellon samankaltaisissa mietteissä.

Yksin lasten kanssa

Kun elää ja asuu yksin lasten kanssa, sitä tuntee olevansa välillä todella yksin. Arki meillä sujuu aika hyvin, mistä olen kiitollinen. Eikä yksin jääminen erotessa tuntunut niin pahalta ja pelottavalta, kuin se olisi voinut tuntua. Olin jo ennen eroa tottunut pärjäämään yksin ja suurinpiirtein sama meininki jatkui myös eron jälkeen. Edelleen, aina ajoittain, hikikarpaloita otsalle tuo kaikki muutokset. Muistan viime kesältä sen, kun sain ilmoituksen, että keittiön pöytä toimitetaan niin etten millään ehtisi päiväkodin kautta kotiin ajoissa. Kahden aikuisen perheessä olisi voinut sopia toisen kanssa: ”Hei, hae sinä lapset, minä menen pöytää vastaan.” Nyt homma vaati ylimääräisiä järjestelyjä. Työpaikassani onneksi joustettiin, jotta pääsin kiitämään päiväkodille ajoissa ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Viime yö ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin sitä, että mitä jos en herää aamulla. Tai mitä jos loukkaan itseni kotona jotenkin. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen joutunut uudelleen ripustamaan lasten alas repimiä verhoja tuolilla seisten. Entä, jos putoankin sieltä ja loukkaan itseni? Entä, jos saan sairaskohtauksen. Kuten sanottu, olen lasten kanssani yksin, joten pahimmassa skenaariossa, minä olen pahasti loukkaantunut ja lapseni ovat täällä keskenään.

Ja minä en ole edes se ihminen, joka varautuu aina pahimpaan. Eräs ystäväni voi vahvistaa tämän. Hän on nimittäin se, joka varautuu aina pahimpaan ja minä olen aina aivan pihalla, kun juttelemme näistä.

Olemme toki käyneet turvallisuustaitoja lasten kanssa läpi. Olen opettanut, että jos ette mitään muuta keksi, niin menkää soittamaan naapurien ovikelloja ja pyytämään apua. Esikoisen kanssa ollaan käyty näitä vähän isommin ja laajemmin. Uskon kuitenkin, että molemmat tytöt osaavat toimia vähintään edellä mainitulla tavalla, jos tarvitsee.

Elämää kahden kodin välillä

Tällä hetkellä lapset käsittelevät hyvin vahvasti myös tätä uutta elämää kahden kodin välillä, mikä on täysin ymmärrettävää. Suurimpana harmina painaa tällä hetkellä ikävä, mikä on ymmärrettävää. Lapset sanoittavat hyvin selkeästi sitä, miten isän luona on äitiä ikävä ja äidin luona on isää ikävä. Oma etuni on se, että olin itse myös kahden kodin kasvatti ja muistan omia tuntemuksiani tästä. Pyrin olemaan parhaani mukaan heidän tukenaan. Meidän elämä on kuitenkin loppujen lopuksi paljon paremmin näin. Ja muutoin tämä asuminen sujuu paremmin kuin hyvin. Meillä on omat jutut lasten kanssa. Tällä hetkellä meillä on muun muassa pienet omenapuun ja tomaattien kasvatusprojektit. Omenapuu on hauska projekti, tomaatista toivomme ehkä pientä satoa.

Ja nyt on ollut ajoittain myös huomattavissa näitä: ”Iskä antaa tehdä näin”, selityksiä silloin, kun olen jostain tiukka. Fakta toki on, että joka kodissa on vähän eri säännöt. Se on normaalia. Tiedän, että pääperiaatteet on samoilla linjoilla molemmissa kodeissa.

Ihan tavallista arkea

Ja siis, pääsääntöisesti arki sujuu ilman tällaisia mietteitä. Me ollaan ja eletään omannäköistä elämää. Yleensä arki sujuu ilman erityisempää miettimistä. Saan seurata kun lapseni itsenäistyvät pikkuhiljaa ja ovat silti myös niitä ikuisia äitin vauvoja. ♥

Tämän tekstin tarkoitus ei ollut valittaa. Mä olen edelleen maailman onnellisin siitä, että olen eronnut ja elämä on muuttunut parempaan suuntaan. Olen saanut elämääni aivan uskomattoman ihanan miehen ja kumppanin, joka auttaa parhaansa mukaan, kun vain ehtii ja pystyy. Mutta tämä on arkeani. Ja tiedän, että siellä on myös monia muita yksin lasten kanssa asuvia, jotka ehkä pääsevät mukaan tähän ajatukseen. Moumoun Iina oli myös kirjoittanut vähän saman suuntaisia ajatuksia omassa postauksessaan.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

LUE MYÖS

Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelin

MILF ja ylpeä siitä

Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne

Ihmiset, joilla ei ole lapsia mutta paljon mielipiteitä

Miten käsitellä uutisia lasten kanssa

Kun odotin esikoistani, kävin useamman kerran juttusilla neuvolapsykologin kanssa. Kerran neuvolapsykologi sitten kysyi minulta millainen äiti toivoisin ja haluaisin olla. Mietin hetken. Olin siihen mennessä miettinyt asioita, jotka omassa lapsuudessani olivat olleet hyviä. Yksi, jonka muistan oli se, että minulla oli ollut hyvin turvallinen olo monin puolin.

Äiti tiesi aina missä olin ja kenen kanssa. Häntä kiinnosti minun menemiseni ja ystäväni ja hän otti selvää kenen kanssa liikuin. Muistan kerran, kun olin myöhästynyt viimeisestä bussista kotiin päin. Meidän kylällä busseja ei mennyt ihan samalla tavalla kuin täällä Helsingissä. Kello oli ehkä viisi iltapäivällä. Minulla oli saldo puhelimesta loppu ja kotiin oli sellaiset seitsemän kilometriä. Lähdin kävelemään kotia kohti ja tiesin, että jossain vaiheessa kun minua ei kuulu, äiti todennäköisesti soittaa missä olen. Olin kävellyt ehkä puoli tuntia, kun äiti soitti. Kerroin missä kohtaa olin ja bonusisäni tuli nappaamaan minut kyytiin.

Äitini oli monella tapaa aika tiukka, mutta ei liian. Exäni, jolla oli huomattavasti vapaampi lapsuus ja nuoruus, kauhisteli äitini ”natsimeininkiä”. Mutta kuten sanottu, koin oloni todella turvalliseksi nuorena. Toki kokeilin rajojani ja kapinoin, kuten kuka tahansa nuori ihminen, mutta se ei nyt ollut tämän tarinan pointti.

Vauvan synnyttyä kaikki muuttui

Ennen kuin olin saanut lapseni, ajatukseni tuntuivat selviltä ja jopa aika jyrkiltä. Sitten sain lapsen. Jossain vaiheessa se jatkuva hengissä pitäminen ja huolehtiminen muuttui kasvattamiseksi. Jo vauvan saatuani monet periaatteet menivät huutonaurun saattelemana roskakoriin. Olen kertonut ennenkin siitä, miten vannoin etteivät minun lapseni tule nukkumaan samassa sängyssä kanssani ja tämä periaate unohtui jo sairaalassa. Kuopus nukkuu edelleen viikottain vieressäni.

Minusta tuli paljon lempeämpi äiti kuin ajattelen. Olen lukenut paljon kiintymyssuhdevanhemmuudesta, sekä lapsentahtisuudesta. Ja nämä tuntuvat itselleni juuri niiltä oikeilta suunnilta. Haluan kohdata lapseni ihmisinä. Haluan ymmärtää heitä ja ratkoa asiat keskustelemalla. Pyrin olemaan lempeästi luja.

Olen myös äiti, joka ehdottomasti valitsee taistelunsa. Nykyään minulle on suht sama mitä lapset laittavat esimerkiksi päällensä, kunhan sitä vaatetta on riittävästi. En jaksa kuitenkaan taistella siitä, onko lapsella viittä eri kuosia samaan aikaan päällä, kunhan tällä on lämmin. Varsinkin nuorimmaiseni on viimeinen ihminen, jonka kanssa jaksan käydä näitä vaatetaisteluja. Samoin pysyn tiukkana siitä, että hampaat pestään. Kolmen unikaverin säännöstä luovuttiin, kun huomasin taistelevani nuorimman kanssa asiasta, kun hän kävi hiipien hakemassa pehmoleluja lisää ja lisää. Nykyään ainut sääntö on, että minun sänkyyni ei saa kantaa viittäsataa pehmolelua, koska myös minun on mahduttava nukkumaan siellä.

Omasta mielestäni minulla on hyvä suhde lapsiini. En ole pelkkä auktoriteetti. Enkä oikeastaan halua edes olla pelkkä auktoriteetti. Mielestäni sanonta ”vanhemman ei kuulu olla lapsen kaveri”, on vanhentunut. Toki, vanhemmat ovat ne, jotka asettavat lapselle niitä tärkeitä rajoja. Mutta mielestäni se ei sulje pois sitä vaihtoehtoa, että lapselle voi olla myös ystävä. Uskon, että voin olla hyvä vanhempi, vaikka minulla olisi hyvät, avoimet ja lämpimät välit lapsiini. Ja siihen minä nykyään tähtäänkin.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

LUE MYÖS

MILF ja ylpeä siitä

Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne

Ihmiset joilla ei ole lapsia, mutta on paljon mielipiteitä

Miten käsitellä uutisia lasten kanssa

Vertaistukea vanhemmuuteen