Meidän Terapian tarpeessa podcastin eka jakso ilmestyi perjantaina. Jihuu! Me ollaan ehditty saamaan jo nyt teiltä ihan mieletöntä palautetta. Kiitos siitä. Ja anteeksi jokaisella, jolla on turskahtanut kahvit ulos. Ehkä me laitetaan jatkossa kuvaukseen varoitus, ettei jaksoja kannata kuunnella samalla kun juo jotain. 

Ollaan Erikan kanssa aivan innoissamme tästä. Podcastin tekeminen on kivaa ja tulee meiltä tosi luonnostaan. Äänitetaan ja suunnitellaan uusia jaksoja ihan hyvällä tahdilla. Tehdään ainakin työ-jakso, koska meistä kumpikaan ei tee leipätyötään luovalla alalla, vaan ollaan ihan perus duunareita. Ajateltiin, ett se olisi siksi kiva ja erilainen jakso. Olisi myös tosi kiva kuulla teiltä jaksotoiveita, jos joku juttu askarruttaa meidän suhteen mieltä. 

Ensimmäisessä jaksossa ihan vain tutustutaan meihin ja höpötellään vähän kuulumisia. Paljastetaan, mikä maalarin työssä on ärsyttävintä. Minä tunnustan kertovani huonoja vitsejä, sekä kerron suhteestani perunaan. Jälkimmäisen vuoksi olen saanut pientä paheksuntaa pariltakin taholta. 

Mutta kuunnelkaa jakso ja kertokaa ihmeessä mitä olette mieltä. 

Siitä alkaa olla jo aikaa, kun kuvattiin Erikan kanssa nämä. Maisema on ehtinyt muuttua melkoisesti. Vihreä on vaihtunut ruskan väriloistoon ja iso osa lehdistä on jo pudonnut maahankin. Tilaisuuksia asujen kuvaamiselle ei juuri ole ollut sen jälkeen. Tai tilaisuuksia on ollut, mutta kuvaajat ovat olleet vähissä. Tämä on tämä ikuinen dilemma.

Ostin vuosi sitten kameralleni jalan ja olen sen avulla kuvannut paljon ihan tässä kotona. Neljän suljetun seinän sisässä on helppoa kuvata. Kukaan ei näe ja saa olla rauhassa. Monesti kuvat eivät kuitenkaan ole kovin kiinnostavia, kun taustalla näykyy kuvista toiseen kirjahyllyt ja sohvapöytä. Ulkokuvissa on sitä jotain, mitä sisäkuviin on vaikea saada. Tulen jatkossakin kuvaamaan osan asuista sisällä, mutta haluaisin kovasti siirtää itsenäisen kuvaamisen ulos.

Mutta mitä jos joku näkee sen, kun kameran jalan kanssa tuolla ulkona. Kaverin kanssa kuvatessakin tuntuu välillä hassulta. Tunnelmaan on välillä haastavaa päästä, kun tulee mietittyä mitä ne ohi kävelevät ihmiset ajattelee. Se menee kuitenkin nopeasti ohi. Kuvaava kaveri saa nopeasti olon rentoutumaan ja lopulta, ketä kiinnostaa meidän puuhat. Kaikenlainen kuvaaminen on yleistynyt valtavasti, joten mitä väliä.

Joten miksi yksin kuvaaminen olisi yhtään sen oudompaa? Tiedän parikin bloggaajaa, jotka ottavat omat asukuvansa. Eivät siinä vilkkaimmalla kadulla, mutta julkisella paikalla kuitenkin. Haluaisin oikeasti kuvata teille enemmän asukuvia, mikä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa minut voi mahdollisesti bongata Itä-Helsingistä kameranjalan kanssa punastelemassa. Kunhan voitan itseni ja omat ennakkoluuloni.

Neule H&M 

Farkut H&M 

Kengät ELLOS 

Laukku LINDEX