Millaista on olla 3 ja 5-vuotiaan lapsen äitinä
0Halusin kirjoittaa teille siitä, millaista on olla 3 ja 5-vuotiaan lapsen äitinä. Elämä lasten kanssa muuttuu pikku hiljaa lasten kasvun myötä. Pikkuvauvan kanssa elämä on todella intensiivistä ja vauvakeskeistä. Mutta kun lapsi kasvaa, hän muuttuu koko ajan itsenäisemmäksi. Minun viisi- ja kolmevuotiaideni kanssa olen saanut maistaa jo helpompaa elämää. Vaikka lapset ovat yhä pieniä, niin he kokeilevat jo varovaisesti siipiään. Ihan koko aikaa ei tarvitse olla sydän syrjällään. Paitsi kuopuksen kanssa, joka on selkeästi perinyt äitinsä tapaturma-alttiuden. Huoh.
Minä olen ollut tyttöjen kanssa paljon yksin ihan alusta lähtien. Ja kuten sanottu, kun he olivat pieniä, äitiys oli paljon intensiivisempää. Silloin piti olla koko ajan valppaana ja silmät piti olla selässäkin. Nyt molemmat ovat sen verran itsenäisiä ja useimmiten ihan järki päässä, joten heille voi antaa pientä vastuuta.
Pidä lapsi käsivarren mitan päässä
Haluan tässä välissä sanoa, että tiedostan olevani yhä pienten lasten äiti ja pienet lapset tarvitsevat yhä aikuista. Lapsi on koko ajan sellaisessa itsenäisyyden ja riippuvuuden ristiriidassa. Näen sen selkeästi omissa tytöissäni, jotka yrittävät olla mahdollisimman itsenäisiä ja omatoimisia, mutta tarvitsevat minua kuitenkin joissain asioissa.
Luin jostain todella hyvän lauseen liittyen tähän asiaan; “Pidä lapsi käsivarren mitan päässä.” Tässä ohjeessa on niin fyysinen, kuin psyykkinenkin puoli. Esimerkiksi uidessa olet valmis tarttumaan lapseen, jos hän on sen käsivarren mitan päässä. Henkisesti olet käsivarren mitan päässä, kun lapsesi yrittää sitä itsenäistä elämää. Tarvittaessa pääset apuun nopeastikin.
Ja tällä hetkellä tämä 3 ja 5-vuotiaiden lasten äitinä oleminen on juuri tätä käsivarren mitan päässä pysymistä. Lapsi yrittää itse, mutta minä olen lähellä valmiina auttamaan ja tukemaan.
Millaista arki on?
Ehdottomasti suurin parannus tässä isompien lasten kanssa on se, kun lapset oppivat avaamaan itse television ja tekemään itselleen aamupalaa. Minun ei tarvitse nousta enää vapaapäivinä seitsemältä. Herään kyllä monesti siihen, kun lapset heräävät, mutta minun ei tarvitse välttämättä nousta silloin. Pystyn helposti pötköttelemään johonkin kahdeksaan tai jopa puoli yhdeksään, vaikka en nukkuisi. Mikä on ihanaa. Se antaa paljon voimia arkeen.
Välillä tytöt tulevat vuorotellen halaamaan ja pussaamaan minua huoneeseeni. Aika monesti he myös sanovat: “Nuku vaan äiti vielä. Me katsotaan Ryhmä Hauta.”
Tytöt haluavat päättää tällä hetkellä hyvin pitkälti omasta pukeutumisestaan. Heillä on hyvin vahvat mielipiteet siitä, millaisia vaatteita ostetaan. He myös valitsevat mieluiten asunsa itse aamuisin. Välillä joudun puuttumaan ihan käytännön asioihin, kuten siihen voiko sadesäällä pukea pelkkää hellemekkoa. Yritän myös välillä neuvoa, mikä sopii yhteen minkäkin kanssa, mutta harvoin minua kuunnellaan. Tytöt ovat tarkkoja omasta tyylistään.
Kaikki muukin halutaan tehdä itse. Välillä menee hermo, jos kaikki ei mene kerralla nappiin, kun kaikki pitäisi osata heti kerralla. Kärsivällisyys ei meinaa riittää harjoitteluun ja toistoihin. Toisessa tytössä tuppaa varsinkin olemaan sellaista perfektionistin vikaa. Jos kirjoittaessa a-kirjain ei ole täydellisen pyöreä, niin se on surkea. Siinä sitten minä yritän selittää, että kaikilla on erilainen käsiala ja harjoittelemalla se lähtee onnistumaan pikku hiljaa paremmin.
Tunteiden vuoristorataa
Ja voi sitä tunteiden määrää, mitä meillä välillä on. Kumpikin tyttö harjoittelee omien tunteidensa käsittelyä ja nimeämistä. Välillä se on todella vaikeaa ja välillä se on sitten sitä huutoitkua äidin sylissä ja välillä siitä tunteesta saadaan oikeasti kiinni. Tässä meillä on ollut isona apuna Fannin tunnetaitosarjan kirjat, jotka ovat ihan tyttöjen (ja minunkin suosikkeja). Niitä luetaan välillä ihan muutenkin ja taas välillä palataan niiden tunnetaito-oppien pariin. Parasta on ehkä se, että nämä samat kirjat ovat käytössä myös meidän päiväkodissa.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä… Tämän ikäisten kanssa retkeily on jo ihan parasta. Luonto- ja leikkipuistoretket, museot, pitemmät kyläreissut. Tytöt nauttii, minä nautin ja meillä on yhdessä aina hauskaa. Eikä pidemmätkään kävelyretket haittaa, kun tytöt jaksaa kävellä jo pidempiäkin matkoja. Meillä myös eväät on olennainen osa retkeilyä.
Joka tapauksessa, vaikka minulla onkin krooninen vauvakuume ja haikailen vauva-aikoja, niin myös tällainen isompien tyttöjen vanhemmuus on ihanaa. Siinä on ehdottomasti puolensa. Me ollaan tyttöjen kanssa hyvä tiimi ja on ihan mahtavaa saada olla juuri heidän äitinsä.
-Jenni
Lue myös
Vaihtoehtona kumppanuusvanhemmuus
Seuraa myös
Mitä on olla sinkkuäiti
Olen viime aikoina yrittänyt miettiä, mistä kaikesta teille kirjoittaisin. Viime vuoden tapahtumien myötä blogini sisältö on muuttunut todella paljon. Olen selkeästi paljon avoimempi ja siitä olen saanut paljon palautetta, sekä kiitosta. Mutta sitä tulee herkästi sokeaksi omille jutuilleen ja joskus ulkopuolinen saattaa nähdä paremmin niitä kirjoittamisen aiheita, kuin itse. Niin kävi tällä kertaa. Eräs nimittäin muistutti minua siitä, että on aihealue, jota en ole avannut juuri ollenkaan täällä blogissa. Ja se aihe on sinkkuäitiys. Se, että olen sinkkuäiti, on asia, joka määrittää tällä hetkellä koko elämääni. Toki olen paljon muutakin, kuin sinkku tai äiti tai sinkkuäiti, mutta tällä hetkellä se on melko määrittävä tekijä.
Rankka ja voimaannuttava sinkkuäitiys
Vastasin tähän kysymykseen lyhyesti jo Instagramissa. Voisin kiteyttää sinkkuäitiyden kolmeen sanaan; ihanaa, rankkaa ja yksinäistä. On äärimmäisen ihanaa olla lapsilleen käytännössä kaikki kaikessa. Samaan aikaan välillä on todella vaikeaa olla heille samaan aikaan, sekä äiti, että isä. Minun ei ole mahdollista pyytää lapselta, että menisikö hän pyytämään apua toiselta vanhemmalta.
Hyvänä esimerkkinä arki-illat. Kun sitä on itsekin fyysisesti väsynyt pitkästä päivästä ja sitä haluaisi vain rojahtaa sohvalle. Samaan aikaan lapset ovat todella tarvitsevia ja kaipaavat huomiota, iltapalaa ja apua iltatoimiin. Eikä kotona ole ketään muuta, jonka kanssa illan toimet voisi jakaa. Siinä hetkessä on ihan tahtomattaankin kireänä.
Ja nykyisellä järjestelyllä, kun lapset asuvat minun luonani, niitä hengähdystaukoja on äärimmäisen vähän.
Minulle sinkkuäitiys on kuitenkin tehnyt mahdolliseksi sen, että olen voinut tehdä meidän arjesta todella omannäköistäni ja tehdä asiat juuri niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä ja mitkä koen itse lapsille parhaaksi. Me ollaan käyty lasten kanssa huomattavasti enemmän retkillä, verrattuna aikaisempaan. Toki korona tuo omat rajoituksensa tähän. Mutta tällä hetkellä, kun ollaan vain me kolme, voimme mennä täysin meidän aikataulujen ja mieltymysten mukaan. Se on ihanaa ja vapauttavaa.
Toki vastuu on myös yksin minulla. Minä vien lapset aamulla hoitoon ja kiiruhdan kouluun tai tällä hetkellä työharjoitteluun. Joka ilta juoksen hakemaan lapsia hoidosta ja yritän siinä välissä hoitaa kaiken muun. Kaupat, ruuanlaitot, pyykit, kotitehtävät, kaiken. Kun teloin muutamia viikkoja sitten nilkkani, mietin moneen kertaan onko vamma niin vakava, että se tarvitsee välttämättä lääkäriä. Sillä minun mukanani sunnuntai-iltana päivystykseen lähtee myös lapset. Ja pakko myöntää, kun nilkka ei selkästi ole irti ja kipulääke puree, niin sitä mieluummin pärjää, kuin lähtee päivystykseen lasten kanssa. Muut sinkkuäidit tietää tämän.
Mutta vaikka arjen hallinta yksin, on välillä äärimmäisen rankkaa, samaan aikaan voin tuntea itseni todelliseksi supernaiseksi. Kun minä handlaan tämän kaiken, voin hallita myös kaikkea muuta. Tunne on todella voimaannuttava. Varsinkin sen jälkeen, kun on vuosia kuullut siitä, ettei pysty mihinkään, eikä pärjäisi yksin. Olen pystynyt todistamaan nämä väitteet jo moneen kertaan vääriksi. Minä pystyn ihan mihin vain.
Eikä tämä koske pelkästään sinkkuäitejä, vaan kaikkia sinkkuvanhempia. Mutta henkilökohtaisesti pystyn kirjoittamaan vain siitä sinkkuäitiydestä, kun siitä minulla henkilökohtaisesti kokemusta.
Tsemppiä kaikille sinkkuvanhemmille.
-Jenni
Lue myös
Sukupuuttoon ja ajatuksia sinkkuna olemisesta
Ensimmäisen arkiviikon tunnelmia