Haluan uskoa, että rakkauteni lapsiani kohtaan riittää
0”Vanhempien välinen parisuhde on lapsen koti.”
Olen törmännyt tähän lauseeseen muutamia kertoja. Lause on sinänsä kaunis ajatus, mutta minua se surettaa. Olisin mielelläni tarjonnut lapsilleni yhden kodin ja ydinperheen, mutta fakta on että siinä suhteessa kenenkään ei ollut hyvä olla. Ei minun, eikä lasten. Ei ollut kerta tai kaksi, kun pitelin itkevää lasta sylissä ja lohdutin, kun lapsi kertoi että häntä pelottaa. Samaan aikaan myös minua pelotti, mutta minun täytyi pysyä turvallisena ja vahvana lasteni vuoksi. Se on ollut minulle äitinä aivan sydäntä särkevää. Tämän vuoksi en halua uskoa tuohon lauseeseen vaan ennemmin siihen, että minun rakkauteni lapsiani kohtaan on riittävää. Teen joka päivä töitä sen eteen, että olisin lapsilleni se turvallinen ja rakastava vanhempi.
Kaksi kotia, neljä turvallista aikuista
Itse olen sinkkuäidin tytär. Vanhempani erosivat minun ollessani kymmenen vanha. Minulle ero oli silloin lapsen yllätys, vaikka muistankin joitain vanhempieni riitoja. Olihan se lapsesta surullista. Varsinkin, kun isä muutti koko ajan asteittain kauemmas ja kauemmas. Mutta koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, kasvukivuistani ja -kiukutteluistani huolimatta, äiti on ollut aina läsnä, eikä hävinnyt mihinkään. Vaikka äiti teki vuorotyötä, häneltä löytyi aina aikaa myös meille. Ja aina sai tulla kotiin. Minäkin luuhasin kertaalleen kuukauden verran omilla teilläni (täysi-ikäisenä) ja kotiovi oli auki, kun olin valmis tulemaan kotiin.
Omalla kohdallani uskon vakaasti siihen, että äidin rakkaus riitti, vaikka meidän ydinperhe särkyi. Sen seurauksena sain toki elämääni sekä bousäidin ja -isän. Bonusäitini oli nuori ja löysin hänen kanssaan keskusteluyhteyden sellaisissa asioissa joita en uskaltanut äidin kanssa puhua. Bonusisäni taas kesti kanssani monet myrskyt ja raivonpuuskat. Ja niitä tuli. Parhaimmillaan räjähdin jo siinä vaiheessa, kun hän astui samaan huoneeseen. Minulla oli siis lopulta elämässäni neljä turvallista aikuista ihmistä. Ja lopulta sain vielä todellisena bonuksena seitsemän pikkuveljeä.
Eroa ei koskaan tehdä kevyin perustein
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että eropäätöstä ei koskaan tehdä kevyin perustein. Varsinkin mikäli parisuhteessa on lapsia. On iso päätös muuttaa se arki, mihin lapset ovat tottuneet. Yleensä eropäätöksen taustalla on pitkä ajatusprosessi, joka on saattanut jatkua vuosien ajan. Omalla kohdallani ero oli kaikilla tavoin helpotus. Siinä meni vielä yli vuosi, ennen kuin se helpotus todella tuntui, mutta en ole katunut päivääkään. Lastenkin elämä on nyt paljon vakaampaa ja rauhallisempaa.
Monet ammattilaiset ja ihan tavalliset, rankan lapsuuden kokeneet aikuiset ovat parhaansa mukaan lohduttaneet minua sanomalla, että yksi vakaa ja turvallinen vanhempi riittää. Näihin sanoihin olen takertunut kaikin voimin.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals
LUE MYÖS
Olen jaksanut olla viimein parempi äiti lapsilleni
Olen jaksanut viimein olla parempi äiti lapsilleni
Kukaan tuskin halua lähtökohtaisesti olla huono vanhempi lapsilleen. Jokainen varmasti pyrkii parhaimpaansa, kun on kyse omista lapsista. Minä myös. Mutta olen ollut suurinpiirtein viimeiset kolme vuotta niin uupunut, että en ole jaksanut olla niin hyvä äiti, kuin olisin halunnut olla. Olen ollut väsynyt, äreä, hajamielinen ja en ole jaksanut olla läsnä. Ja tämä on ollut asia, jota olen harmitellut monet kerrat. Olen tuntenut alemmuuskompleksia ja huonommuutta, kun Instagramissa niin monet näyttivät olevan parempia vanhempia kuin minä.
Vaikeat vuodet
Viimeiset vuodet ovat olleet äärimmäisen rankkoja, kun huolehdin kahdesta lapsesta, yritin selvitä väkivaltaisessa parisuhteessa ja myöhemmin erosta, sekä eron jälkeisestä vainoamisesta. Samaan aikaan rakensin parhaani mukaan uutta elämääni lasteni kanssa. Burn out taisi olla viimeinen niitti. Sen jälkeen elämä on ollut aika vaihtelevaa.
Nyt kuitenkin huomaan, että voimani ovat palautuneet ja minä ihan oikeasti jaksan olla parempi äiti. Voimani riittävät leikkimiseen, touhuamiseen ja pelaamiseen lasten kanssa. Jaksan maalata ja opettaa ja askarrella heidän kanssa. Jaksan olla tunteenpurkauksissa kärsivällinen ja rauhallinen. Jaksan yrittää ymmärtää tunteita uhman takana. Jaksan olla johdonmukainen. Ja tämä tuntuu aivan äärettömän hyvältä. Olen todella onnellinen siitä, että jaksan olla lasteni kanssa.
Hyvinvoiva vanhempi, hyvinvoiva lapsi
Muistan ikuisesti, kun Helka sanoi minulle kerran, että hyvinvoivalla vanhemmalla on hyvinvoivat lapset. Ymmärsin jo silloin, mitä se tarkoitti, mutta olen ehkä kuitenkin sisäistänyt sen vasta nyt. Kun olen nähnyt miten paljon parempi äiti pystyn olemaan näin tällä tavalla hyvinvoivana.
Minulle diagnosoitiin syksyllä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, jonka kanssa opettelen parhaani mukaan elämään. Ahdistun herkästi pienistäkin asioista, mutta minulla on lääkitys ja opettelen parhaani mukaan toimimaan ahdistuneisuuteni kanssa. Uupumuksesta uskon toipuneeni nyt aika hyvin. Unentarpeeni on normalisoitunut, enkä väsy normaalista toiminnasta normaalia enempää. Mikä tekee todella paljon. Vuosi sitten tähän aikaan tunsin taistelevani koko ajan oman jaksamiseni kanssa. Olin aivan lopussa. Kun voimat olivat muutenkin lopussa, ei niitä ollut myöskään lapsille.
En enää uhraa itseäni
Vaikka koen, että minulla on aina ollut hyvä suhde lapsiini. Olen puhunut heille avoimesta, meillä on halattu ja yöllä, jos pelottaa, niin minun vieressäni on ollut aina paikka. Mutta nyt se on parantunut entisestään. Jaksan olla entistä paremmin läsnä lapsilleni, mikä on ihanaa.
Nyt kun olen konkreettisesti huomannut, miten iso merkitys omalla jaksamisellani on vanhemmuuteeni, aion pitää siitä jo lasteni vuoksi parempaa huolta. Tässähän on yksi syy, miksi en valmistumisen jälkeen hingu työllistymään hoitoalalle. Minut on pumpattu loppuun jo yhdessä työpaikassa, joten en varsinaisesti toivo samaa kohtaloa seuraavassa. Siksi jatko-opinnot aivan eri alalla kiinnostavat.
Ja näin erovanhempana, minulla on säännöllisesti omaa aikaa, kun lapseni ovat viiden päivän sykleissä toisessa kodissa. Sinä aikana minä palaudun siitä, että olen ollut intensiivisesti lasten kanssa yksin. Eron myötä vanhemmuudesta tuli heti paljon tasapuolisempaa, sillä hyvin stereotyyppisesti minä olin edellisessä suhteessa, joka hoiti aivan kaiken lapsiin liittyvän. Lasten isän vastuualue rajoittui tasana siihen hetkeen, kun hän oli fyysisesti läsnä lasten kanssa. Ja tämä on jako joka tuntuu tulevan luonnostaan todella moniin perheisiin. Uuden kumppanin kanssa aion pitää henkilökohtaisesti huolen siitä, että meidän vanhemmuus menee alusta asti tasan 50/50. Eli jatkossa lapseni eivät ole isällään vain hoidossa, vaan lapset ovat ihan yhtä lailla hänenkin. En uhraa itseäni enää vaan haluan jaksaa lasteni kanssa niin hyvin, kuin olen nyt jaksanut. Koen sen äärimmäisen arvokkaaksi asiaksi sen, että jaksan esimerkiksi maalata lasteni kanssa ilman, että se tuntuu ylimääräiseltä ponnistukselta. Koska se voi selkeästi olla myös muuta.
Haluan ehdottomasti kannustaa myös muita vanhempia ajattelemaan omaa jaksamistaan ja itseään. Pikkulapsivuodet ovat haastavia ja intensiivisiä, mutta yhteispeli kumppanin kanssa voi oikeasti tehdä niistä myös helpompia.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals
LUE MYÖS
Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelen
Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne