Isoin ja merkittävin asia elämässäni kaltoin kohtelun ja väkivaltaisen parisuhteen jälkeen on ollut se, että olen opetellut olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni anteeksi. Silloin, kun aloin yhdessä ammattilaisten kanssa ymmärtämään omaa tilannettani, sitä mitä minulle on tehty ja kuinka väärin se on ollut, soimasin itseäni. Miksi olin antanut sen tapahtua? Miksi en lähtenyt?

Muistan erityisen hyvin erään kerran, kun istuin töissä ja minusta tuntui, että kroppani jokaista kohtaa kivisti. En ollut voinut jäädä töistä pois, koska pelkäsin, että se olisi herättänyt epäilyksiä. Lisäksi, kyse oli vain mustelmista, pystyin kyllä tekemään työni. Mitään ei ollut mennyt rikki. Samaan aikaan vannotin silloista kumppaniani lupaamaan, että tämä oli viimeinen kerta. Näin ei voinut tapahtua.

Ja tästä huolimatta tajusin vasta kun ammattilainen sen kertoi, olin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa. Kaikki tunnusmerkit täyttyivät. Mutta minulle tilanne oli ollut normi. Olin tottunut siihen.

Kaavan ymmärtäminen auttoi minua

Kun tilanne lopulta valkeni minulle, en osannut muuta kuin soimata itseäni. Miksi, miksi, miksi? Miksi annoin sen kaiken tapahtua itselleni. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle kanssani työskenneelle ammattilaiselle siitä, mitä he kanssani tekivät ja kuinka he auttoivat minua ymmärtämään kaikkea tapahtunutta. Minua auttoi tosi paljon tämän tyyppisten suhteiden kaavan ymmärtäminen.

Se miten kaikki on alussa ihanaa ja tuntuu, että kumppani nostaa sinut jalustalle. Miten asiat etenevät todella nopeasti. Seurustelu, yhteenmuutto, yhteinen elämä, nämä tapahtuvat todella nopeasti, koska uhri sidotaan itseen näin, jolloin lähteminen on äärimmäisen vaikeaa. Sitten, pikku hiljaa kumppani alkaa muuttua ja tilanteita tulee. Se alkaa pienestä. Rajaa venytetään pikku hiljaa. Ensin se on huutamista, ehkä tavaroiden paiskomista. Pikku hiljaa siitä tulee fyysistä. Pahimmassa tapauksessa kaikki eskaloituu uhrin kuolemaan. Kaikkia tilanteita seuraa aina aulis anteeksipyyntö ja pahoittelut, kunnes tilanne uusiutuu.

Tämän kaiken ymmärtäminen auttoi. Oli helpompaa antaa myös itselle anteeksi, kun ymmärsi että minua on viety tässä asiassa aivan, kuin pässiä narussa. Kun ymmärsin tämän, pystyin antamaan itselleni anteeksi tämän kaiken. En olisi pystynyt muuttamaan häntä. En olisi pystynyt koskaan olemaan sellainen, kuin hän halusi. Pidin puoliani niin hyvin, kuin siinä tilanteessa pystyin. Ja lopulta, tärkeintä on, että pystyin lähtemään. Pääsin pois ja minun on mahdollista oikeasti toipua.

Työ tämän parissa

Olen viime aikoina miettinyt yhä enemmän sitä, että haluaisin ehkä tehdä töitä näiden asioiden parissa. Haluaisin tehdä töitä niiden kanssa, jotka ovat kokeneet vastaavaa. Haluaisin olla avaamassa silmiä ja tarjoamassa tukea niille, jotka ovat selviytymässä tästä samasta ja yrittävät ymmärtää tilannetta.

Vielä minusta ei ole siihen. Omat haavat ovat aivan liian tuoreet ja pinnalla, jotta minusta voisi olla oikeasti apua. Mutta vastajonakin päivänä. Kun omat tunteet eivät ole enää niin pinnalla. Uskon, että minulla olisi paljon annettavaa sellaisessa työssä. Mutta toistaiseksi jätän tämän asian hautumaan ja toivun ensin omista kokemuksistani.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Vapaus parisuhteessa

Introvertti parisuhteessa

Kaksi vuotta sinkkuna ja nyt seurustelen

Perinteiset toiveet

Sinisilmäinen

Sain luvan kirjoittaa ikäerosta omassa parisuhteessani. Ei ole juttu eikä mikään, jos kypsä mies löytää itselleen nuoren tyttöystävän. Mutta mitäs sitten, kun mies onkin se nuorempi. Olemme molemmat saaneet kulla tahoillamme jokusen ”oletko nyt ihan varma tästä”-kysymyksen liittyen nimenomaan ikään. Omat ystäväni ovat kyselleet, olenko ihan varma siitä, kun hän on niin nuori. Ja siipaltani on kyselty onko hän nyt ihan varma kun minä olen niin vanha ja minulla on lapsia.

Meillä on siis ikäeroa kuusi vuotta. Ei se aikuisena ole loppujen lopuksi ikä eikä mikään. Mutta vähänhän se on huvittanut, että silloin kun minä olen ollut eskari-ikäinen, poikaystäväni on syntynyt. Hän on nuorempi, kuin se minun veljeskatraani veli, joka on ollut aina se ärsyttävä pikkuveli. Se joka roikkui aina meidän vanhempien sisarusten riippakivenä ja yritti tehdä asiat niin kuin me.

Kaksi eri maailmaa

Kieltämättä elämme ihan himpun verran eri maailmoissa. Siippani elää sellaista nuoren, sinkkumiehen elämää, jossa ollaan vastuussa vain ja ainoastaan itsestään. Minä elän vuorovanhemman elämää, jossa lapseni asuvat suurimman osan ajasta kanssani. Mikä tarkoittaa, että olen sen suurimman osan ajasta vastuussa heistä. Sen lisäksi huomaan, että alan olla vanhempi ja mukavuuden haluisempi, kun hotellilomat kiehtovat enemmän, kuin festariviikonloput. Toki tämä on ehkä myös persoona, kuin ikäkysymys. Sen lisäksi hän harrastaa ystäviensä kanssa vielä sellaisia rymyreissuja, jotka saavat minulla karvat pystyyn. Kolme päivää mökillä ryyppäämässä ja rellestämässä, ei ihan hirveästi enää nappaile. En halua edes tietää, millaisen darran siitä näin kolmekymppisenä saisi.

Mutta loppujen lopuksi sitä ei edes huomaa niissä arjen tärkeissä jutuissa. Välillä saatamme naureskella toisillemme sitä, kun toinen on niin nuori ettei tiedä jotain ja minä olen niin vanha, että se menee yli hilseen. Se, mikä minulle merkkaa eniten on korvien väli. Tapasin yksien treffien verran miehen, joka oli tätä nykyistä siippaani vanhempi, mutta käyttäytyi täysin samoin kuin kahdeksantoistavuotias veljeni. Ne treffit menevät ehdottomati yksien karmeimpien deittien listaan. Mutta siinäkin se vika oli enemmän korvienvälissä, kuin iässä. Siinä, kumman korvien välissä se juju oli, en tiedä tarkkaan. Voihan se hyvin olla, että minun.

Ja siis, minähän tarkoituksella etsin nuorempaa miestä. Itseni ikäiset ja sitä vanhemmat alkoivat olla siinä pisteessä, että he olivat ihan tyytyväisiä elämäänsä. Kun taas minä toivon vielä vauvaa. Nuoremmilla miehillä oli enemmän samansuuntaisia toiveita, kuin itsellänikin tässä suhteessa.

On ollut myös niitä hetkiä, kun siippani on katsonut minun tekemisiäni kulmiaan kohotellen ja kysynyt; ”Niin SINÄKÖ olit meistä se vanhempi?” Joten summa summarum, ikä on loppujen lopuksi vaan numero. Jos meidän erilaisia elämänkokemuksia ei oteta lukuun, niin me ollaan henkisesti varmaan aika samalla tasolla siipan kanssa.

-Jenni

EKA KUVA: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Rajojen hakemista

Minulla on vauvakuume

Leffatreffeillä ja Helsingin kolmanneksi parhaat burgerit

Vapaus parisuhteessa

Neljä kuukautta yhdessä ja tämä on jo toiseksi pisin suhteeni