Erosta tulee pian kuluneeksi seitsemän kuukautta. Luoja, kuinka nopeasti tämä aika menee. Siitä on ehtinyt pyörähtää tovi, kun pyysin teitä esittämään minulle kysymyksiä liittyen eron jälkeiseen elämääni. Puhun nykyään mielelläni tästä ero aiheesta, sillä olen huomannut sen antavan vertaistukea niin itselleni, kuin muillekin. Edelleen, on ihan uskomatonta, miten hienoja ja voimaannuttavia viestejä saan teiltä aiheeseen liittyen.

Teiltä tuli monia hyviä kysymyksiä. Valitsin niistä sellaiset, joihin voin vastata omasta puolestani.

Kirjoitan tämän, koska haluan jollain tapaa purkaa tätä ja tämä on minulle kaikkein ominaisin tapa. Olen ollut aivan umpikujassa, kun en ole tiennyt miten purkaisin tämän. En tiedä julkaisenko tätä koskaan. En rehellisesti tiedä uskallanko. Mutta sen näkee sitten.

Jokainen meistä kohtaa taatusti elämänsä aikana myrkyllisiä ihmisiä ja ihmissuhteita. Tällaiset ihmissuhteet syövät sisältä päin, saavat epäilemään itseään ja ovat ennen kaikkea tuhoisia jatkuessaan pitkään. Joskus se voi johtua siitä, että elämäntilanteet eivät kohtaa, joskus siitä että kemiat eivät kohtaa tai sitten siitä, että ihmissuhteen toinen osapuoli on myrkyllinen. Tämä voi hyvin olla ystävä, kumppani, vanhempi, sisarus… Vaihtoehtoja on niin monia, kuin ihmissuhteitakin. Ei se ole itsestäänselvyys, että esimerkiksi perhe olisi hyväksi itselle. Sosiaali- ja terveysalalla tulee nähtyä jos yhden ja toisenlaisia ihmiskohtaloita.

Olen lukenut useamman artikkelin myrkyllisistä ihmisistä ja ihmissuhteista. Lähes kaikissa kuvataan myrkyllisiä ihmisiä siten, että he kylvävät ympärilleen negatiivisuutta. Eräs psykologi sanoi, että tämän tyyppinen ihminen ampuu kaiken positiivisen alas heti, kun toinen yrittää vähän iloita.

Olen jo vuosia uskonut siihen, että positiivisuus saa aikaan lisää positiivisuutta. Nyt olen oppinut kantapään kautta, että negatiivisuus saa aikaan lisää negatiivisuutta ja vauriot, lisää vaurioita.

Kirjoitan omien kokemusteni pohjalta. Jotenkin sitä oli aina tosi helppoa sanoa, että minä en suostu olemaan kenenkään kynnysmatto. En suostu kenenkään alistamaksi. Sen sanominen on todella helppoa. Sitten se vääränlainen ihminen tulee vastaan ja vie sinut mukanaan. Eikä sitä välttämättä edes huomaa. Väärästä tulee normaalia pelottavan helposti. Minä tunsin itseni jatkuvasti huonoksi ja arvottomaksi. En ollut kenenkään arvoinen, sillä olin niin monella tapaa epäonnistunut. Pahinta kaikessa oli ehdottomasti se, kun tämä kaikki saa epäilemään omia ajatuksia ja miettimään, onko vika kuitenkin minussa. Olenko sittenkin käsittänyt jotain väärin? Ja samaan aikaan pieni ääni jossain mielen perukoilla yrittää huutaa, että ei tämän näin kuulu mennä. Se pieni ääni on vaan niin helppoa tukahduttaa ja uskoa toisen vähättelyt. Se tekee tällaisesta irti pääsemisen todella vaikeaksi.

Itselle merkittävä tekijä parempaan suuntaan oli se, kun suuren elämänmuutoksen myötä löysin oman arvoni ja sitä kautta taisteluntahtoni. Aloin pyristellä irti tämän haitallisen ihmisen ikeestä, enkä suostunut enää alistumaan. Siitä huolimatta, joudun tänäkin päivänä taistelemaan huonosta ihmissuhteesta tulleita demoneita vastaan. Järkytyn aina siitä, kun tajuan, millaista henkistä vauriota joku toinen on saanut minussa aikaan pelkillä sanoilla.

Jaksan silti uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että voitan vielä demonini. Arvet eivät varmasti häviä koskaan, mutta haavat parantuvat. Ja arpiaankin voi oppia kunnioittamaan.