Kontrollointi parisuhteessa
2Minusta tuntuu, että minun on aivan pakko kirjoittaa tästä. En oikein saa mielenrauhaa ennen kuin saan jäsenneltyä ajatukseni tekstiksi. Tajuan koko ajan selvemmin ja selvemmin sen, kuinka perustavanlaatuista henkistä väkivaltaa ja rajoittamista olen joutunut kokemaan. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, että henkistä väkivaltaa on todella vaikeaa käsittää siinä hetkessä kun on siinä tilanteessa. Varsinkin, kun sitä on jatkunut kauan. Henkinen väkivalta on välillä myös ammattilaisille vaikeasti tunnistettavissa, jonka vuoksi avun tarjoaminenkin on vaikeaa. Minun kohdallani tarvittiin pitkään jatkuvaa etäisyyttä tilanteeseen ja ulkopuolisia kertomaan, että minulle on tehty vuosia väärin. Nyt päällimmäisenä on ajatus, että miten olen voinut sallia kaiken sen ja miksi olen vain alistunut. Se on ollut kaikin puolin niin väärin.
Epäilen, että minulla on joku myöhäinen kolmenkympin kriisi. Myöhäinen siksi, että täytin kolmekymmentä jo melkein kaksi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa kriiseillyt ihan valtavasti oman koulutustilanteeni suhteen. Minullahan ei ole taustalla mitään muuta, kuin peruskoulu ja aika ajoin se tuntuu melkoiselta epäonnistumiselta. Voin suoraan sanoa häpeäväni sitä. Kerron koulutustaustastani melkoisen kierrellen ja kaarrellen, kun siitä kysytään. Hyvin herkästi ajatellaan, että tämän ikäisellä pitäisi olla homma jo hallussa. Toki samaan aikaan kuuntelen kaksikymmentäviisi vuotiaita, jotka kriiseilevät sitä, tuliko sitä sittenkään valittua oikea ala.
Sain kuulla olevani epäonnistuja
Samaan aikaan yritän olla itselleni armollinen, sillä silloin, kun muut ovat opiskelleet itselleen sitä ensimmäistä ammattia tai käyneet lukiota, minä olen ollut todella syvällä omassa masennuksessani. Yritin opiskella, parikin tutkintoa, mutta mikään ei vain tuntunut omalta siinä tilanteessa. Yritin suorittaa ja tehdä, kun samaan aikaan olisi ehkä pitänyt yrittää hyväksyä se, että olin todella sairas. Eikä minulla ollut kunnon hoitokontakteja. Myös koko persoonani oli tuona aikana ihan eri, mitä se on nyt terveenä. Samaan aikaan saan kuulla sitä, millainen epäonnistuja pohjimmiltani olen, siltä ihmiseltä, jonka olisi pitänyt olla tukenani.
Sitten kun mielenterveys alkoi olla paremmassa jamassa, minulle hoettiin, että olen omat mahdollisuuteni käyttänyt opiskelujen suhteen ja mokannut ne. Eikä uutta tilaisuutta tulisi, kun en minä kuitenkaan siinä onnistuisi. Tämä on aika rankkaa kuultavaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kuulla jatkuvasti siitä, miten on jonkun silmissä epäonnistunut ja toista tilaisuutta ei ole mahdollisuutta saada. Ja kun sitä kuulee tarpeeksi, siihen alkaa uskomaan. Minä ihan rehellisesti uskoin, ettei minulla olisi enää ikinä taloudellisesti mahdollisuutta opiskella.
Koko maailma tuntui aukeavan
Kun vuoden lopussa alkoi käydä selväksi, että joku muutos elämääni on saatava tai burn out iskisi ja kovaa, olin paniikissa. Uskoin edelleen vakaasti siihen ettei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta opiskella. Yritin ensin etsiä työpaikkoja joihin pääsisin omalla onnettomalla koulutustaustallani. Kun sitten tajusin, että voin opiskella myös päiväkoulussa ja pärjäisin niin myös ihan hyvin, koko maailma tuntui aukeavan. Tajusin, että toisin kuin olen uskonut, minulla olisi oikeasti mahdollisuus tavoitella unelmiani koulutuksen saralla. En tarvitsisi ihmettä, voisin tehdä sen itse. Tätä tunnetta on todella vaikea kuvailla, mutta se oikeasti tuntuu siltä, kuin koko maailma olisi avautunut.
Ihminen, joka ei ole kokenut tällaista henkistä nujertamista, ei varmasti usko, kuinka kokonaisvaltaista se voi olla. Kuinka voi olla mahdollista uskoa toisen sanoja, vaikka ne eivät pitäisikään paikkansa. Minulle se oli kuitenkin siinä hetkessä täyttä totta. Kuten niin moni muukin asia.
Ja näitä jälkiä minä kannan mukanani edelleen. Joudun välillä oikeasti miettimään mikä on totta ja mikä ei. Mitä minä oikeasti saan ja pystyn tekemään ja mitä en. Tarvitsen edelleen ammattiapua siihen, että ymmärrän miten asiat todellisuudessa ovat. Samaan aikaan yritän hyväksyä oman historiani ja sen ettei minulla ole aiemmin ollut oikeita resursseja havitella unelmiani. Mutta on tässä vielä aikaa. Minulla on vielä vuosia aikaa tavoitella seksuaaliterapeutin unelmaani.
-Jenni
Lue myös
Seuraa myös
Deittailu ja sen ulkonäkökeskeisyys
Minulta pyydettiin kirjoitusta deittailusta tänä aikana, kun kaikki on niin ulkonäkökeskeistä. Deittailu on yksi lempiaiheistani, joten kirjoitan siitä enemmän kuin mielelläni. Sen lisäksi olen pari päivää keskustellut seuraajieni kanssa miesten ja naisten pituuksista ja siitä, onko pituudella mitään väliä parisuhteessa. Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa tästä pituusasiasta. Sillä onko mies pidempi, tai lyhyempi tai saman mittainen, ei oikeasti ole mitään väliä. Minäkin tiedostan sen. Mutta nämä ovatkin sitten niitä mieltymysasioita. Oma miestyyppini on pitkä, parrakas ja tatuoinnit, sekä silmälasit ovat plussaa.
Kun aloitin
Kun aloitin deittailun, olin todella epävarma ja tein profiilin vähän sillä periaatteella, että tyydyn siihen mitä saan. Mikä oli aivan väärä lähtökohta deittailuun. Minulla oli todella huono kehosuhde itseni kanssa, kun olin vuosia kuunnellut kuinka ruma ja vastenmielinen olen. Uskoin todella vakaasti siihen mitä, minulle oli toitotettu, en eronneena löytäisi enää ketään rinnalleni. Itsetuntoni oli siis melkoisen pohjamudissa, kun aloitin deittailun.
Deittailu on nykypäivänä hyvin ulkonäkökeskeistä ja sen tiedostaa kaikki. Kun sovelluksissa mennään ja svaippaillaan menemään pelkkien valokuvien perusteella, paljon jää puuttumaan. Mikään kuva ei kerro ihmisestä kaikkea. Eikä edes viisi kuvaa. Varsinkin, kun katsoo mitä kuvia sinne deittiprofiiliin päätyy. Tämä tosin on ihan oma aiheensa. Kuvista jää puuttumaan kaikki. Ihmisen olemus, ääni, puhetapa, äänensävyt, kaikki. Lisäksi kuvissa näkyvät kuvakulmat ovat yleensä aivan erit, kuin mistä kulmasta deittikumppania lopulta katselen. Tämän vuoksi itse syynään kaikki kuvat todella tarkkaan ja yritän saada mahdollisimman rehellisen käsityksen ihmisen kasvoista. Siitä huolimatta, vasta tavatessa saa kunnon käsityksen juttukaveristaan.
Minä kehottaisin ihmisiä olemaan avoin ja antamaan ihmisille mahdollisuuden. Minä svaippaan oikealle melko löyhin perustein, koska toisen kanssa keskustelukin kertoo enemmän, kuin pelkät kuvat. Toki minullakin on ne omat mieltymykset, joita kuuntelen, mutta niiden puitteissa. Se, että antaa mahdollisuuden, ei tarkoita välitöntä alttarille kävelyä.
Törkeydet profiileissa
Nettideittailun maailmassa törmää säännöllisesti kaikenlaisiin ulkonäköön viittaaviin törkeyksiin, kuten: “Ei pullukoille” ja “Jos olet sohvaperuna niin svaippaa vasemmalle” ja “Vain hyvännäköisille”. Rehellisesti, en ole koskaan ymmärtänyt tällaista käytöstä. Matchiin tarvitaan aina se, että molemmat osapuolet tykkäävät toistensa kuvista. Näin ollen jo tämä tekee moisesta kirjoittelusta täysin turhaa ja toisten mieltä syyttä suotta pahoittavaa. Myös toisenlaisiin teksteihin törmää. “Tykkään kurvikkaista.” “Naisessa pitää olla jotain, mistä ottaa kiinni.” Nämä ovat minusta ihan yhtä asiattomia, kuin aikaisemmin mainitut.
On eri asia kirjoittaa siitä, että toivoo tulevalta kumppanilta löytyvän samoja kiinnostuksen kohteita, kuin kirjoittaa ulkonäkövaatimuksia.
Ulkonäkökeskeisyydestään huolimatta, deittailu on ollut minulle todella rerapeuttista. Koska en ole s-kokoinen, 179 senttiä pitkä malli, niin todennäköisesti ole välttynyt niiltä kaikkein pinnallisimmilta yhteydenotoilta ja kommenteilta. Siitä huolimatta, olen mahtunut todella monen, todella mukavan miehen mieltymyksiin. Vuosien vähättelyn ja halventamisen jälkeen, olen saanut kuulla olevani kaunis, upea ja haluttava. Minulle tämä on ollut reitti positiivisempaan kehosuhteeseen.
Ei täysin paha
Silti jännitän edelleen treffeille menoa. Mitä, jos mies katsoo minua kerran ja toteaa etten olekaan sitä, mitä hän hakee. Vaikka olenkin enemmän sinut itseni kanssa nyt, niin ne omat epävarmuudet ovat minussa todella syvällä ja ne puskevat esiin tietyissä tilanteissa. Mutta niistä on mahdollista päästä yli. Olen saanut hyvän boostin matkalle parempaa kehosuhdetta, mutta loppu riippuu minusta itsestäni.
Nettideittimaailma ei ole läpeensä paha. Minulla on huomattavasti enemmän hyviä kokemuksia, kuin huonoja. Varsinkin sen jälkeen, kun opin blokkaamaan surutta kaikki törkeyksien heittäjät. Omaa kuorta pitää hieman kasvattaa, täytyy osata sanoa ei ja täysin sinisilmäinen ei pidä olla. Silti, kaikesta huolimatta, siinä on paljon hyvääkin.
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne nettideittailusta. Onko siellä jotain, mikä mahdollisesti pelottaa teitä ulkonäkökeskeisyydessä? Millaisia kokemuksia teillä on?
-Jenni
Lue myös
Sanat joita en kaivannut eron jälkeen
Asioita, joita olen oppinut nettideittailusta
Ei tuollainen ruma läski löydä ketään