Päätin kirjoittaa hieman tulevasta äitienpäivästä. Kirjoitin viime vuonna siitä, miten omaan äitienpäivääni ole aiemmin liittynyt kovinkaan positiivisia tunteita. Vapun alla kirjoitin siitä, miten ristiriitaiset fiilikset minulla on monista juhlapäivistä, kun niihin liittyy niin paljon negatiivisia tunteita. Minulla ei juuri ole hyviä muistoja äitienpäivästä, eikä meillä ole esimerkiksi mitään toistuvia perinteitä. Äitienpäivä oli pitkään vain päivä muiden joukossa. Astetta surullisempi vain.

Nyt huomaan kuitenkin jopa vähän odottavani tulevaa sunnuntaita. Ihan ensimmäiseksi pääsen osallistumaan päiväkodin äitienpäivä aamiaiselle. Ihanaa viettää aamu kuopuksen kanssa. Siitä siirryn sitten suoraan neuvolaan kaikkein pienimmän asioille. Puolisoni puolestaan ilmoitti, että hän ottaa ruuanlaittovastuun sunnuntaina minulta. Ja vaikka minä pidän itse valtavasti ruuanlaitosta, niin minut on äärimmäisen helppo hurmata kokkaamalla.

Olen kertonut, että äitienpäiviä ei ole aiemmin huomioitu mitenkään. En ole odottanut mitään isoja lahjoja tai muutenkaan massiivisia huomionosoituksia, mutta olen kaivannut sitä, että päivä huomioitaisiin edes pienesti. Kyseessä on kuitenkin minulle äärimmäisen merkityksellinen päivä. Äitiys on ollut minulle vuosikausien haave ja silloin vain haaveilin äitienpäivästä. Seitsemän vuoden lapsettomuus jätti minuun oman, pysyvän jälkensä. Muistan ikuisesti ensimmäisen äitienpäiväni. Siihen liittyvät odotukset ja karvaan pettymyksen. Sen miten nielin kyyneleitäni vauva sylissä. Pienikin huomioiminen olisi silloin riittänyt. Nyt, jo se, että puolisoni ilmoitti hoitavansa sunnuntain ruokapuolen, saa sydämeni pusertumaan onnesta.

Vaikka nyt itse vähän jopa odotankin tulevaa, niin olen edelleen kivuliaan tietoinen siitä, ettei kyseinen sunnuntai ole välttämättä se kaikkein helpoin. On paljon ihmisiä eri tilanteissa. On niitä, jotka eivät voi olla äitejä. Niitä, jotka ovat äitejä enkeleille. Äitejä, jotka ovat etääntyneet syystä tai toisesta lapsestaan. Ja ehkä niitä, jotka ovat itseni tavoin äitejä, mutta ovat vain todella huonossa paikassa tällä hetkellä. Elämää ei voi aina itse kirjoittaa ja menetyksiä saa surra. Yritetään muistaa tämä tulevana sunnuntaina.

Minä yritän parhaani mukaan nauttia tulevasta, ikävistä muistoista huolimatta.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Vappu 2023 kuvina

Vappubrunssi ja croisant buffet

Ensimmäinen pääsiäinen uusperheenä

Joulun odotus voi viimein alkaa

Vappuviikonloppu

Patriarkaatilla on oma tiukka mallinsa niin miehelle, kuin naiselle. Miehen malli on loppujen lopuksi ihan yhtä suppea, kuin naisenkin. Tosimies ei puhu tunteistaan, eikä itke. Tosimies tuo leivän pöytään, eikä osallistu akkojen hommiin, kuten siivoamiseen, lastenhoitoon tai ruuanlaittoon. Ja samaan aikaan naiset puhuvat keksenään siitä, kuinka seksikäs mies voi olla viikatessaan pyykkiä tai ollessaan lasten kanssa. Itse voin ainakin vahvistaa sen, että oma puolisoni on kaikkein vetävimmillään silloin, kun hän on tukena ja turvana lapsilleni. Kun katson häntä silloin, vetovoima ja halu tuntuu sisuskaluissa asti.

Joten, eikö tuo patriarkaatin miehen mallli tunnu tässä vaiheessa isolta kusetukselta? Miehille kerrotaan, mitä heidän pitää olla, samalla kun naiset kaipaavat aivan päinvastaista. Sitten, kun tällainen patriarkaatin ihannemies, joka ei puhu tunteistaan, ei osallistu siihen arjen pyörittämiseen ja on vain sellainen maskuliininen tosimies, jääkin yksin ihmetellään missä vika. Eikä siinä vaiheessa syytetä patriarkaattia, vaan naista. Pakkohan se vika on olla naisessa, kun tällainen hyvä, tavallinen mies ei kelpaa.

Nainen ei enää tarvitse miestä

Varmasti on olemassa myös näitä patriarkaatin ihannenaisia, jotka suostuvat olemaan niitä alistuvia synnytyskoneita, mutta monet naiset ovat heränneet vaatimaan jotain muuta.

Kun fakta on, että nykypäivänä, naiset eivät välttämättä edes tarvitse miehiä. Me emme tarvitse huoltajia. Olemme oman taloutemme hallitsijoita ja ei ole asiaa, mitä me emme lopulta pystyisi hoitamaan. Itselleni sinkkuäitiys oli sellainen piste jolloin tajusin hyvin konkreettisesti sen, etten ihan oikeasti tarvise miestä. Pärjään yksin lähes kaikessa. Todennäköisesti vauvahaaveetkin olisivat lopulta hoituneet ilman kumppania itsenäisesti. Tällaisen oivalluksen jälkeen totesin, että tulevan kumppanin pitää tuoda todella iso lisäarvo siihen nykyiseen arkeen, jos aion pariutua. Ja hän on tuonut.

Oma parisuhteeni ei olisi ikipäivänä onnistunut näin hyvin, jos puoliso ei olisi niin osallistuva. Minä halusin pitkään kyllä pitää kaikki ohjat omissa käsissäni pitkään, koska olen itsenäinen nainen ja hoidan kyllä oman tonttini. Aika nopeasti hän otti niitä vastuita. Nykyään koen, että meidän työnjako on hyvin tasapuolinen ja myötäilee meidän kummankin vahvuuksia.

Sen lisäksi puolisoni tukee minua ihan kaikessa. Myös silloin kun pelkäsin jäädä sairaslomalle mielenterveyteni ollessa aivan palasina ja nyt, kun haaveilen uusista urakuvioista. Ja tässä on vain murto-osa siitä kaikesta lisäarvosta, mitä hän elämääni tuo. En pystyisi enää ikinä olemaan ihmisen kanssa, joka tekisi minut ainoastaan surulliseksi ja ahdistuneeksi. Eikä mikään ihan kivakaan riittäisi. Haluan nykyään parhaan. Ja sen sain.

Joten nyt olisi korkea aika tuulettaa näitä vanhoja ajatuksia siitä, mitä miehen kuuluu olla. Naiset kaipaavat nykypäivänä tasa-arvoista kumppania, eivät tosi miestä. Ja tämä kannattaa oikeasti muistaa nykyään, kun meidän ei ole pakko pariutua huoltajan saamisen toivossa.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Minä en kiitä puolisoani, kun hän tekee kotitöitä

Vanhemmuuden tasa-arvo

Miehet valtaavat julkiset tilat

Ei väistetä

Onko kenenkään ulkonäköä oikeus kommentoida