Kesällä kerroin taaperon pehmeästä siirtymästä pinnasängystä lastensänkyyn ja lupasin jo silloin raporttia siitä, miten nukkuminen lähti sujumaan. Kesä meni opetellessa, joten nyt syksyllä on hyvä hetki palata tämän asian äärelle.

Bebehän nukkui viisi ensimmäistä kuukauttaan minun vieressäni ja korisängyssä, jonka jälkeen pinnasänkyyn siirtyminen alkoi olla ajankohtaista. Se tarkoitti sitä, että taaperon oli aika siirtyä isompaan sänkyyn ja tehdä tilaa pikkusiskolle.

Ensimmäiset yöt uudessa sängyssä menivät paremmin, kuin hyvin. Taisimme ihmetellä avomiehen kanssa ääneen, että näinkö helppoa tämä on. Taapero meni itse sänkyyn nukkumaan ja nukahti sinne nopeasti. Heitimme muutaman yläfemman sen kunniaksi. Ei kuitenkaan mennyt viikkoakaan, kun Little E oivalsi ettei tässä sängyssä ole ylitsepääsemättömiä laitoja.

Oikeastaan koko kesä meni siinä, että harjoittelimme tähän uuteen sänkyyn nukahtamista. Esikoisemme on hyvin eloisa lapsi ja sellaiset jutut, kuin nukkuminen ovat hänen mielestään täysin yliarvostettuja. Hommaa hankaloitti se, että kesällä tytöt menivät eri aikoihin yöunille. Käristyskupolin aikainen ajanjakso oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Minä olin kireä, Little E ei saanut kuumuudessa nukuttua ja vauvakin oli hermostunut. Siitä kuitenkin selvittiin.

Me kokeiltiin erilaisia taktiikoita. Pysyttiin sängyn vieressä, odotettiin oven takana, oltiin eri huoneessa, oltiin puhumatta, menetettiin hermot (tätä en suosittele) ja jossain vaiheessa todettiin, että kyllä se siitä. Ainoa, mikä pysyi samana oli se, että palautimme taaperon joka ikiseltä karkumatkalta omaan sänkyyn takaisin. Minulla ei ole antaa tähän mitään neuvoja, jotka auttaisivat. Meillä nimittäin ainoa, mikä tuntui lopulta oikeasti auttavan oli aika. Ja se, että taapero sai rauhassa oppia tämän uuden käytännön.

Nykyisin aloitamme ensin vauvan iltatoimet. Ensin puuro, sitten yökkäri ja hammaspesu. Taapero syö oman iltapalansa yleensä siinä vaiheessa, kun vaihdan bebelle vaippaa ja yöpukua. Sillä aikaa, kun nukutan vauvaa rattaisiin Little E vaihtaa yleensä oma-aloitteisesti itselleen yöpaidan. Hän myös aloittaa hammaspesun itse, jonka minä viimeistelen. Sänkyyn E saa valita kaksi unikaveria. Iltasadun jälkeen laulan iltalaulun ja sitten peittelen tytön nukkumaan.

Nykyään Little E jää sänkyyn, eikä yritä sieltä pois. Muutaman kerran joudun käymään huomauttamassa hiljaisuudesta, mutta nukkumaanmeno on rauhoittunut roimasti. Tilannetta auttaa myös se, että siirrän beben nukkumaan pinnasänkyyn ennen, kuin taapero on nukahtanut. Isosisko ymmärtää pääsääntöisesti hienosti, että vauvalle täytyy antaa unirauha eikä huoneessa saa silloin höpöttää. Kumpikin nukkuu nukahdettuaan yleensä tyytyväisenä aamuun asti. Little E on saanut yhtenä yönä sellaisen ikään kuuluvan kauhukohtauksen, mutta muuten meillä nukutaan nykyään hyvin.

Seuraavia yöhulinoita odotellessa.

Oletteko te kuulleet prismaperheistä? Niistä, jotka asioivat supermarketeissa. Joiden lapset vain kiukuttelevat ja joiden vanhemmat ovat jatkuvasti väsyneitä. Niin ja joilla on ilmeisesti samanlaiset tuulipuvut. Minäkin olen kuullut näistä, mutta en ole tavannut yhtään. Ilmeisesti nyt vallitsee jokin outo käsitys siitä, että lasten hankkiminen jotenkin pilaa elämän aivan täysin. Lapsen saamisen jälkeen ei voi enää olla spontaani ja yöunille voi sanoa hyvästit. Niin, eikä suihkussakaan ehdi käymään. Kyllä. On hetki, kun unet saattava olla kortilla ja suihkussa käyminen on suunnitelmallista, mutta minusta lapset antavat ehdottomasti enemmän, kuin ottavat. Positiivista perhepuhetta on ihan liian vähän nykypäivänä ja minusta sitä pitäisi saada lisää.

Mikä muuttui, kun minusta tuli äiti? No, kaikki ja ei mikään. Esikoisemme muutti koko meidän elämämme ja maailmamme. Emme voineet olla enää kaksi hukassa olevaa aikuista, kun meillä oli kokonainen pieni elämä vastuullamme. Samaan aikaan mikään ei kuitenkaan muuttunut. Me olimme edelleen me.

Kuten kaikki, halusin olla se paras mahdollinen äiti lapsellemme ja tehdä kaiken juuri oikealla tavalla. Tosi nopeasti kyllä tajusin, että tässä maailmassa ei ole oikeaa tapa tehdä äitiyttä. Aina on joku jonka mielestä teen väärin. Siitä huolimatta halusin olla hyvä äiti.

Esikoisen kanssa upposin todella, todella syvälle vauvakuplaan ja pysyttelin siellä oikeastaan koko äitiyslomani ajan. Keskityin soseisiin, korvikkeisiin, vaippamerkkeihin ynnä muuhun. Minulla oli valtava tarve todistaa, että olen hyvä tässä. Halusin näyttää olevani ihan pirunmoinen äiti. Minulla oli paljon mielipiteitä ja aika jyrkkiä sellaisia. Siinä missä minä puin ylleni sellaisen äitiyden viitan, monet muut ovat saattaneet taistella kynsin hampain sitä vastaan, että heitä pidetään pelkkinä äiteinä. Minä halusin olla pelkkä äiti. Vaikka en sitä silloin myöntänytkään.

Kun palasin työelämää, sain taas maata jalkojeni alle. Silloin en ollutkaan enää vain äiti. Kun olin keskittynyt melkein vuoden ajan olemaan pelkkä äiti, koin pienen shokin, kun minun oli astuttava ulos kuplastani. Oli todella hyvä, että pääsin takaisin työelämään. Se teki hyvää minulle. Muistin olevani muutakin.

Sen myötä löysin taas itseni ja vaikka olin blogannut jo vuoden päivät, löysin myös bloggaamisen ihan toden teolla. Innostuin tästä uudesta harrastuksestani, joka solahti mukaan perhe-elämäämme melko vaivattomasti. Löysin omat juttuni ja kun tulin toisen kerran raskaaksi, pidin tästä kaikesta kiinni. Toisella kerralla uppouduin vauvakuplaan, mutta en hukannut itseäni sen uumeniin. Rakastan lapsiani, mutta rakastan myös itseäni ja omia juttujani. Kun olen oivaltanut tämän, elämäni äitinä on ollut ihanaa. Löysin myös äitiyden kautta oman itseni. Kaikkine vikoineen ja heikkouksineen, mielihaluineen, mielenkiinnon kohteineen, voimavaroineen ja vahvuuksineen. Sain todeta olevani aika huippu tyyppi. Onneksi äitiys ei sulje mitään pois, vaan on tämän kaiken kanssa ikään kuin iso bonus.

Olemme puhuneet, että kolmas lapsi olisi jonain päivänä unelmien täyttymys. Mutta sen aika ei ole ihan vielä. Nyt on aika laittaa ne asiat kuntoon, jotka eivät vielä ole kunnossa. Kuten tämä minun koulutusasiani. Sen lisäksi me aiotaan nauttia meidän perheestä juuri sellaisena, kuin se nyt on. Me ei ikinä saada tätä aikaa takaisin. Samaan aikaa me ei malteta nähdä millaiseksi meidän tytöt vielä kasvaa ja kehittyy. He ovat jo nyt ihan selkeästi omanlaisiaan persooniaan, omine kiinnostuksen kohteineen. Me ollaan saatu elämäämme kaksi ihan huipputyyppiä ja otetaan tästä ehdottomasti kaikki irti.