Joulu yhdessä paikassa
0Joulu alkaa olla ohi. Viimeiset konvehdit on syöty, glögipullossa ei ole muuta, kuin pohja. Moni on päivitellyt someen jo siitä, miten on alkanut siivoamaan joulua pois ja odottaa jo kevättä. Näinä välipäivinä en ole voinut välttyä myöskään siltä, miten moni on huokaissut helpotuksesta kun joulun hulinat ja stressi ovat ohitse. Henkilökohtaisesti kärsin joulun jälkeisestä masennuksesta ja olisin hyvin voinut jatkaa joulua vielä muutaman päivän.
Ymmärrän kuitenkin hyvin, jos joulu on ollut askareen suorittamista toisensa perään ja monessa eri paikassa juoksemista, että tilanne ahdistaa. Silloin varmasti tuntuu helpottavalta, kun ravaaminen loppuu ja rutiinien täyttämä arki koittaa.
Minulle joulu on ollut aina rauhoittumisen aikaa. Siihen on liittynyt vahvasti pysähtyminen ja rauhoittuminen oman perheen kanssa. Silloin ei tehdä mitään ylimääräistä. Aaton aattona tokaisin tiukkaan sävyyn Eristäjälle, jolla on tapana suorittaa kaikki ja käyttää jokainen pienikin aikaikkuna hyödyksi, ettei jouluna pestä pyykkiä. Eristäjä siihen: Mitä me sitten puetaan päälle, kun vaatteet loppuu? Totesin, etteivät ne parissa päivässä lopu, kun kuitenkin ollaan samoissa mukavissa kotivaatteissa useampi päivä. Meillä ei pyykätty aattona. Kinkku oli saalaatia lukuunottamatta ainut jouluruoka, jonka teille itse. Saatiin kuitenkin kotitekoisia laatikoita joulupöytään, sillä Eristäjällä on joku laatikkodiileri tässä lähellä. Tällä sepustuksella tarkoitan sitä, että miedän joulun A ja O on se ettei tehdä mitään, mikä ei tunnu hyvältä tai helpolta.
Olemme tavallaan myös siinä onnekkaita, että jouluna meidän sukulaiset eivät ole mailla, eikä halmeilla. Isäni asuu pohjoisessa ja äitini yleensä karkaa laskettelulomalle juuri jouluna, jolloin meidän ei tarvitse miettiä sukulaiselta toiseen juoksemista. Mieheni äiti, joka asuu lähellä, pyörähtää aattona yleensä meillä, koska se on kaikille helpompaa. Tämä on edesauttanut sitä, että meidän joulustamme on muodostunut vuosien saatossa niin rento ja rauhallinen. Muutamia jouluja ollaan vietetty minun perheeni luona, mutta esimerkiksi isäni luo matkustaminen tarkoittaa sitä, että siellä ollaan sitten koko joulu. Parin tunnin takia ei kannata istua seitsemää tuntia junassa.
En kiellä etteikö olisi ihanaa nähdä sukulaisia jouluna. Olisi mahtavaa, jos me voisimme saada aikaan ison perhejoulun ja kokoontua kaikki yhteen. Mutta se ei ole maantieteellisistä syistä mahdollista. Samaan aikaan olen saalaa kiitollinen siitä, että tämä mahdollistaa rauhoittumisen joulun viettoon. Me ollaan sukulaisiin yhteydessä tavallisilla ja videopuheluilla. Tytöt ihmettelivät tänä vuonna mummin kanssa, kuinka paljon Lapissa on lunta.
On ihanaa, että ollaa saatu ja pystytty rakentamaan meidän joulusta ihana rauhoittumisen aika oman perheen kesken. Ilman stressiä, ilman reissaamista. Hitsi. En halua edes kuvitella, millainen joulu meillä olisi, jos pitäisi suhata paikasta toiseen. Itse kun olen hyvin vahvasti stressilähtijä. Minulla menee aina jossain vaiheessa lähtöä kuppi nurin ja sitten meillä itkee äiti ja lapset. Siinä sitä olisi sitten joulun rauhaa. Heh.
Millainen joulu teillä on? Reissaatteko, vai pysyttekö kotona?
Ei enää vauvaa
Olen nyt hetken aikaa seurannut tuon pienemmän neidin touhuja ja joutunut toteamaan ettei meillä ole enää vauvaa. Meillä ei ole pientä tuhisijaa, jota voisi nuuhkia ja sylitellä tunteja päivässä. Eikä meillä ole pientä konttaavaa vauvaa, jota on saanut vahtia ettei tämä löydä lattialta jotain mihin tukehtua.
Meillä leikki-ikäinen, joka havannoi maailmaa ällistyttävän tarkasti, selittää pitkiä, vähän päättömiä juttuja silloin kun pitäisi mennä nukkumaan ja toimii varsinaisena poliisina pikkusikolle. Meillä on myös taapero, joka oppii koko ajan uutta, ymmärtää jo monia asioita ja kuunteleekin välillä. Taaperolle isosisko on myös kaikkein suurin idoli.
Meidän status on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana vauvaperheestä pikkulapsiperheeksi. Voin nimittäin paljastaa niille joilla ei ole lapsia, että vuoden ja puolentoista vuoden välissä lapsen kasvussa tapahtuu valtava muutos. Siitä paljon tarvitsevasta vauvasta kasvaa hujauksessa pieni ihminen, joka rakentaa täyttä häkää omaa identiteettiään. Sinä aikana liikkuminen muuttuu sellaisesta suloisesta konttaamisesta ja vauvan taapertamisesta kävelyksi, kiipeilyksi ja hiljalleen myös juoksuksi. Puhe muuttuu kömpelöistä tavuista yksinkertaisiksi lauseiksi ja yht äkkiä sitä huomaa, että lapsen kanssa voi oikeasti kommunikoida.
Tämä on itseasiassa ihan loistava vaihe. Meillä on kaksi lasta, jotka osaavat ilmaista itseään ja ymmärtävät puhetta. Se on eri asia kuuntelevatko he. Pienempikin osaa kertoa jo, onko jano tai nälkä. Mikä helpottaa elämää suunnattomasti. Vauvat ovat ihania, mutta välillä jatkuva pienen ihmisen ajatusten arvaileminen oli raskasta. Tämä on niin helppoa.
Tämän ikäiset lapset pitävät jo toisilleen seuraa ja oikeasti leikkivät yhdessä. Toki välillä leikkiminen on sitä, että he tekevät yhdessä pahuuksia vanhempien selän takana. Välillä makuuhuoneesta kuuluu ihan älytön kikatus ja käkätys kun neidit pomppivat sängyllä (luvatta). Tietenkään sisarusten kanssa olo ei ole pelkkää auvoa. Yksinään kasvanut mieheni ihmettelee, miksi koko ajan pitää härppiä ja ärsyttää toista. Minä yritän valaista häntä seitsemän veljen isosiskona, että välillä on vaan niin ihanaa, kun sisaruksella menee hermo. Yritän muistuttaa, että myös tappeleminen on hyvää sosiaalisten taitojen kehittämistä ja silloin meidän vanhempien vain täytyy mennä väliin ja erotuomariksi ratkomaan sitä päivän kolmattakymmenettä kiistaa. Toki meillä on myös niitä päiviä kun riitoja ei ole yhtään ja keskimäärin se on jotain tuolta väliltä. Mutta kuten sanoin, se on loistavaa treeniä sosiaalisille taidoille.
Kuten sanoin, isosisko on kuopuksen idoli ja sen, mitä iso ensin, sen pienempi perässä. Hän haluaa myös istua siskon vieressä, tehdä samaa palapeliä, kiivetä samalle aidalle ja vaikka mitä muuta. Pääsääntöisesti meidän esikoisen hermot kestävät tosi hyvin ja hän on pikkusiskolle iso apu, tuki ja turva. Mutta on täysin ymmärrettävää, että idolikin tarvitsee omaa tilaa, eikä hän aina jaksa yli-innokasta häntäheikkiä. Mutta kuten sanottu, ihailtavaa kärsivällisyyttä melkein neljävuotiaalta.
Meidän molemmat tytöt ovat selvästi omia persooniaan ja tulee olemaan upeaa seurata heidän kehitystään vierestä. Me eletään muutenkin aika ihanaa vaihetta. Kumpikin tyttö nukkuu pääsääntöisesti omassa sängyssään täysiä öitä. He kaipaavat syliä ja läheisyyttä, mutta eivät ole koko aikaa iholla kiinni. Minun on mahdollista juoda kupillinen kahvia rauhassa ja kuumana, vaikka tytöt ovat hereillä. Meidän arki on aika rauhallista, kun kumpikaan ei harrasta vielä mitään (keväällä tämä todennäköisesti muuttuu).
Elämä kahden lapsen kanssa on juuri nyt aika ihanaa.
