Hei kaikki. Minulla on ollut viime aikoina hieman ongelmia kirjoittamisen kanssa. Mieli on ollut viimeaikoina todella musta ja maassa, mikä vaikuttaa tietysti ihan kaikkeen.

Viimeisellä psykologin käynnillä kartoitettiin hieman elämääni ja sen peruspilareita. Kartoituksessa todettiin, että minulla on moni asia todella hyvin. Elän monelta osin juuri sellaista itseni näköistä elämää. Mutta sitten minulla on niitä todella isoja mörköjä ja traumoja, jotka vaikuttavat elämääni ja tällä hetkellä erityisesti työkykyyni, todella kokonaisvaltaisesti.

Menen metsään ja keskityn positiiviseen

Edellinen päivä meni kirjaimellisesti enemmän tai vähemmän maatessa. Voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet mihinkään muuhun. Tänään ajattelin kiskoa itseni lenkille ja ulos. Näinä hetkinä olen äärimmäisen onnellinen, että meillä on meri ja metsä tuossa aivan kivenheiton päässä. Minun ei tarvitse kävellä kovinkaan kauan, että pääsen ulos ja metsän rauhaan.

Muistatteko, kun kerroin teille siitä, että minulle tehtiin tarottulkinta? Tulkinnan aikana Mirva sanoi, että minua kehoitetaan menemään metsään silloin kun olo tuntuu erityisen pahalta. Tämä on äärimmäisen helppo neuvo noudattaa vaikka ei täysin uskoisikaan taroitteihin tai muihin henkimaailman juttuihin.

Muutenkin minun periaatteeni on tässä toipuessa ollut, että teen oman jaksamisen mukaan mahdollisimman paljon, oman jaksamisen mukaan kivoja asioita. Ja keskittyä positiiviseen. Käsittelen traumojani ja niiden lähteitä ammattilaisten kanssa, mutta muutoin yritän keskittyä kaikkeen postiiviseen ja kanavoida nimenomaan hyviä ajatuksia.

Avopuoliso on yrittänyt piristää minua oikein urakalla. Hän on tuonut minulle niin kasvomaskeja, kuin kukkiakin minulle piristykseksi. Mikä on ihanaa ja se oikeasti myös piristää sen hetken. Eilen minulla oli kuitenkin mieli niin synkkänä, että kukkakimpun saaminen kotiovelle ei ihan riittänyt nostamaan sitä. Onneksi ruusut piristävät minua myös tänään. Ja on ihanaa, että hän yrittää niin kovasti ottaa minut huomioon, vaikka koen olevani vähän turhan usein todella hankala.

Psykoterapiaan

Lähden nyt hakemaan itsellleni psykoterapiaa, koska vaikka psykologin käynnit antavat tiettyä helpotusta, niin minun ongelmani vaativat kunnon läpi käyntiä. Minun on päästävä eroon niistä möröistä, jotka huutavat minulle jatkuvasti siitä miten huono ja epäonnistunut ihminen olen. Tämä ajatus on täysin ylitsepääsemätön ja lamaannuttava. Ajatus siitä, että tulen epäonnistumaan kaikessa, on niin vahva että en halua edes yrittää. Vaikka sen ajatuksen taustalla yrittää puhua myös järki siitä, että pystyn kyllä. Ihan ensimmäiseksi pitäisi saada se järjen ääni pelkoa vahvemmaksi.

Vuoden vaihteessa haluaisin myös etsiä itselleni jonkun osa-aikaisen työpaikan. Minulle työ on ollut ennenkin kuntouttavaa ja uskon sen olevan myös tällä kertaa sitä, mitä aikanaan tarvitsen. En vielä, mutta aikanaan.

-Jenni

KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Myös kiva tekeminen voi olla kuormittavaa

Ahdistuneisuushäiriö pilasi viikonlopun

Olen jaksanut viimein olla parempi äiti lapsilleni

Opiskelu ja ahdistuneisuushäiriö

Miten voin juuri nyt

Pääsin Specsaversin ja Näkövammaisten liiton kutsumansa lounastamaan täysin pimeässä. Lounas oli Iiris-keskuksessa, joka on näkövammaisten palvelu- ja monitoimikeskus. Siellä on toiminut useiden vuosien ajan Pimé Café, jossa pääsee hetkeksi kokeilemaan, millaista ruokailu on, kun ei näe mitään.

Meidät siis ohjattiin syömään pimennettyy huoneeseen, jossa ei oikeasti nähnyt yhtään mitään. Joten hyvin pitkälti mentiin tuntoaistin ja äänen mukaan. Emme saaneet myöskään ottaa mukaan lounaalle mitään valoa tuottavia laitteita, kuten kännyköitä tai älykelloja, sillä pienikin valo olisi pilannut koko kokemuksen. Lounastimme siis oikeasti täysin pimeässä.

KUVA: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä

Näkövammaisen kokemus

Ruokailu ilman näköaistia ei ole uusi juttu. Olen törmännyt useamman kerran konseptiin, jossa silmät sidotaan ja ruokaan tutustutaan eri tekstuurien kautta. Tässä lounaassa oli kuitenkin tarkoitus tutustua nimenomaan näkövammaisen kokemukseen ruokailusta. Miten esimerkiksi kahdesta täysin samanlaisesta termoskannusta voi päätellä sen, kummassa on kahvia ja kummassa teetä. Ja miten ylipäätään löytää omalle paikalleen, kun ei näe lainkaan eteensä.

Meitä varoteltiin siitä, että näkemättömyys saattaa alkaa ahdistamaan, jopa siinä määrin, että huoneesta on pakko päästä pois. Meitä ohjeistettiin silloin puhumaan, koska se voi helpottaa oloa.

Ennen huoneeseen menoa saimme tarkat ohjeet siitä, miten paikkamme on katettu ja miten löydämme esimerkiksi juotavaa, joka on lopulta kaadettava itse. Samoin saimme ohjeet siitä, miten pimeässä liikutaan. Ohjeiden jälkeen siirryimme itse pilkko pimeän kahvilan puolelle. Olihan se shokki ettei huoneessa nähnyt yhtään mitään. Minusta tuntui, että ainakin omilla aivoilla meni hetki sopeutua siihen etten tosiaan nähnyt mitään. Alun järkytyksen jälkeen homma alkoi kuitenkin sujua. Helpotti myös, kun pääsi istumaan paikoilleen, eikä ollut pelkoa siitä, että törmäisi johonkin.

Ruokailu tapahtui enemmän tai vähemmän käsikopelolla. Se helpotti, kun tiesi mitä omasta edestä pöydältä pitäisi löytyä ja suurin piirtein mistä kohtaa. Yksi, minkä useampi huomasi oli, että kun mitään ei nähnyt, niin kommunikointi tuntui huomattavasti helpommalta. Toki se oli myös välttämätöntä. Minun kohdaltani pöytää löytyi vesikannu, mutta minulla ei esimerkiksi ollut mitään käsitystä siitä, missä oli teepannu.

Meidän seurassamme oli myös kaksi paikan tarjoilijaa, jotka kertoivat omista kokemuksista näkövammaisina, auttoivat ja ohjeistivat ja pitivät keskustelua yllä. Meidän lounas ei ollut mikään viidentoista minuutin pikalounas, vaan siinä käytiin useampi todella hedelmällinen keskustelu.

Visuaalinen maailma

Me elämme nykyään äärimmäisen visuaalisessa maailmassa. Meidän sosiaalinen mediamme on täynnä kuvia ja videoita. Varoitukset ovat monesti kuvia. Kaikkialla on asioita, jotka pitäisi pystyä näkemään. Ja silti meidän joukossamme on heitä, jotka eivät näe.

Itselleni nämä keskustelut herättivät sen, miten minä voisin tehdä omasta somestani ja blogistani saavutettavamman myös niille, jotka eivät näe samoin kuin minä. Blogini ja someni ovat täynnä kuvia. Blogini on visuaalinen päiväkirja ja monet postaukset perustuvat kuviini. Miten voisin omalta osaltani tehdä tästä kaikesta saavuttavampaa.

Yksi oleellinen tekijä, joka otettiin puheeksi meidän pöytäkeskustelussamme on vaihtoehtoisen tekstin lisääminen kuviin. Vaihtoehtoinen teksti on niitä varten, jotka eivät näe. Siinä kerrotaan mitä kuvassa on. Pitkää kuvailua ei tarvitse tehdä, mutta kunhan kuvan ydin tulee selväksi. Me saimme myös vinkkiä että teksti: ”Kuvassa pääministeri Sanna Marin”, ei anna oikeastaan mitään. Sen sijaan kuvan tunnelman kuvailu antaa paljonkin.

Itse aion ottaa käyttöön kunnolla nämä vaihtoehtoiset tekstit niin blogissa, kuin instagramissakin. Voi olla, että niiden käyttö vaatii harjoittelua, mutta se on asia jonka aion opetella. Saa antaa palautetta!

Toinen, mitä teen Instagramissa on, että tekstitän stoorini helposti luettavalla selkeällä fontilla. Joku pienempi fontti voisi hyvin olla kauniimpi, mutta sitä eivät kaikki näe lukea. Siksi pysyttelen stooreissa siinä, ei niin esteettisessä fontissa.

Olisi tosi mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia teissä tämä postaus herätti. Kommentoikaa alle.

Loppuun vielä vinkki. Iiriksen Pimé Caféseen voi mennä kuka vain syömään. Edellä on linkki, jonka kautta pääsee paikan nettisivuille. Siellä kerrotaan milloin kahvilassa voi käydä kokeilemassa tätä mielenkiintoista elämystä.

Kiitos vielä Specsavers ja Näkövammaisten liitto siitä, että sain osallistua tälle lounaalle.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

6 parasta asiaa juuri nyt

Viimeaikoina

Minulle tehtiin tarottulkinta

Viisi vuotta myöhemmin

Viikonloppu aikuisten kesken