Tähän alkuun varoitus; Ne, jotka eivät jaksa kuulla enää sanaakaan minun uudesta sängystäni, skipatkaa suosiolla tämä postaus. Tämä ehkä eniten sille työkaverilleni, jolla tuli mitta täyteen minun sänkyhehkutuksiani ja joka sitten kehotti minua tunkemaan kyseisen mööpelin sinne, minne päivä ei paista. Anteeksi, jos puheenaihevalikkoni on ollut viime aikoina suppeahko.

Mutta kaikille muille, minulla on uusi sänky ja se on ihana.

Olen siis eron jälkeen nukkunut olohuoneessa meidän vuodesohvalla. Ja näin jälkiviisaana, kyllä kannatti aikanaan satsata kunnon vuodesohvaan. Se on ollut tänä aikana todellinen pelastus. Jo sen vuoksi, että minulla ei ole ollut kiire uuden sängyn hankkimisessa. Sillä ensinnäkin halusin ostaa sen velattomasti ja toisekseen, olen viettänyt lukuisia pitkiä iltoja googlaten sänkyjä ja patjaa yrittäessäni ottaa niistä jonkinlaista tolkkua.

Loputtoman googlaamisen jälkeen päädyin Ikean Slattum sängynrunkoon. Ja rakastan sitä. Rakastan sen moderninkalssista ilmettä, väriä ja kaikkea. Yksi sängyn valintakriteereistä oli se, että sängyssä olisi sängynpääty. Ja tämän moderni, perlkistetty pääty puhutteli erityisen paljon. Patjat ostin sänkyyn myös Ikeasta ja ne on ihan peruspatjoja, joilla on todella hyvä nukkua. Toinen, mitä mietin kuumeisesti, oli leveys. Edellinen sänky oli 160 cm leveä ja sen kanssa makuuhuone tuntui ahtaalta. 120 cm sänky tuntui itselle taas liian pieneltä. Päädyin lopulta 140 cm ratkaisuun, mikä oli ihan nappi valinta. Makuuhuone ei tunnu loputtoman ahtaalta, mutta sänkyyn mahtuu silti mukavasti kaksi nukkumaan. Tai kolme, eli minä ja lapset.

Ikea toteutti odotukset tässäkin tilanteessa erinomaisesti. Olen aina pitänyt Ikeasta ja siitä, että sieltä löytyy hyvää perustavaraa, hyvällä hinnalla. Tulee vielä aika, jolloin satsaan tiettyihin designesineisiin, mutta perusjutuissa Ikea on erinomainen valinta. Minulla tulee tuskin koskaan olemaan varaa siihen, että voisin sisustaa kotini pelkällä mittatilaus desingilla. Onneksi ei ole tarvinnutkaan, sillä en ole vielä kertaakaan pettynyt Ikean laatuun. Meidän kaikki kaapit on edelleen pystyssä ja toimivat.

Yöpöydäksi olin alunperin suunnitellut Ikeasta Trysil-yöpöytää. Mutta ensin näin Søstrene Grenen mainoksessa mainoksessa kauniin bohohenkisen sivupöydän. En ostanut sitä heti, vaan se jäi kummittelemaan mieleeni. Sitten kävimme tyttöjen kanssa Søstrene Grenen pop upissa Foorumissa, missä näin pöydän livenä. En vieläkään ostanut sitä. Mutta siinä vaiheessa, kun pöytä tuli uniini, kävin ostamassa sen ja se on ihana. Se ei ole se, jota suunnittelin, mutta se on täydellinen. Se on kaunis ja tuo kaipaamaani lämpöä sisustukseen.

Joka tapauksessa, olen niin onnellinen, että minulla on viimein sänky. Tytöt ovat myös innoissaan ja meillä pötkötellään ja luetaan paljon minun sängyssäni. Pienempi tyttö on nukkunut nyt yöt vieressäni. Ettekä usko, miten innoissani olen, kun olen päässyt taas petaamaan ja asettelemaan tyynyjä haluamallani tavalla.

Nyt minä jatkan Gilmoren tyttöjen katsomista peiton alla.

Minulla on eräs hyvin selkeä lapsuusmuisto vanhempieni eron jälkeen. En muista minkä ikäinen olin silloin, mutta luulen sen olevan eron jälkeinen kesä. Eli, jos olen oikeassa olen ollut noin kymmenenvuotias. Minä ja veljeni vietimme suurimman osan kesää isovanhempiemme luona Oulussa. Se taisi olla meille kaikille ensimmäinen pitkä pätkä erossa äidistä.

Omissa muistoissani äiti on aina ollut minulle se läsnäoleva vanhempi ja eron jälkeen me jäimmekin asumaan äidin luokse. Näin ollen, yhtäkkinen ero äidistä ainakin kuukaudeksi, oli minulle henkilökohtaisesti todella kova pala. Muistan ikävöineeni äitiä valtavasti ja nähneeni painajaisia äidin menettämisestä. Siitä huolimatta, että nautin isovanhempieni kanssa olosta. Oli kivaa viettää heidän kanssaan aikaa, mutta siitä huolimatta siihen kesään liittyy paljon tummasävyisiä muistoja. Vuoden aikana oli tapahtunut todella paljon. Muutto pääkaupunkiseudulle pohjoissuomalaisesta pikku pitäjästä, uusi koulu, uusi arki, vanhempien ero ja sitten tosiaan pitkä ero äidistä. Sinä kesänä mummoni altzhaimerintauti oli alkanut myös oireilla selkeästi ja se oli minusta lähinnä pelottavaa. Mummo oli mummo, mutta ei kuitenkaan enää.

Näin jälkeen päin en ihmettele yhtään, että oireilin.

Me menimme sinä kesänä Kuninkuusraveihin isovanhempieni kanssa. Minulta löytyy siis katkeransuloinen ravilapsuus, jossa oli puolensa, mutta jota suurimmaksi osaksi inhosin. En ole käynyt raveissa enää sen jälkeen, kun on ollut pakko. Enkä käy. Myös äiti oli siellä ja me saatiin tavata hänet. Se päivä oli ihana. Minulla oli ollut niin kova ikävä äitiä. Olisin halunnut lähteä raveista hänen mukaansa. Muistaakseni pyysin sitä monta kertaa. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää, että minun täytyisi kuitenkin lähteä isovanhempieni mukaan ja että me näkisimme kuitenkin pian. Siinä vaiheessa lomaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä.

Kun päivä sitten päättyi ja minun täytyi lähteä isovanhempieni kanssa, olin lohduton. Itkin ja huusin, että haluan äidin. Muistan tunteet edelleen hyvin elävästi. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta hylkäämiskokemus oli musertava.

En koe traumatisoituneeni tästä, eikä tämä todellakaan ole syy omalle hylätyksi tulemisen pelolleni. Tämä on vain todella elävä muisto lapsuudestani. Ja näin aikuisena ja itse eronneena ymmärrän hyvin, miksi en voinut lähteä silloin äidin mukaan. Ja voin vain kuvitella, miltä hetki on tuntunut omasta äidistäni.

Tytöt ovat olleet tässä taannoin pidemmän pätkän isänsä luona työkuvioideni vuoksi. Lupasin kuitenkin hoitaa tässä välissä esikoisemme neuvolakäynnin, koska se sopi omaan työaikaani. Neuvola meni hyvin ja todellinen koetus koitti sitten päiväkodin pihalla. Kuopus äkkäsi minut ja juoksi luokseni. Verkkokalvoilleni on syöpynyt se pienen lapsen pettynyt ilme, kun kerron ettei hän voi lähteä vielä äidin mukaan. Se raastaa minua edelleen. Kun jätin huutavan ja itkevän lapsen päiväkodin pihalle, sydämeni särkyi pieniksi palasiksi, vaikka toimin vain niin kuin ollaan sovittu. Voin kertoa, että itkin koko hiivatin illan, kun vain mietin lastani jäämässä päiväkodin pihalle.

Se oli heittämällä yksi kamalampia hetkiä äitinä ollessa. Ja uskon, että moni teistä, jotka ette syystä tai toisesta olla lasten kanssa koko aikaa, samaistutte tähän.

Kuva: Katri Konderla / Editointi: Minä