Fiilistelin aiemmin Instagramissa sitä, miten statukseni on ehtinyt muuttua tässä tyttöystäväksi. Mikä on ehkä maailman ihaninta juuri nyt. Mutta hitto, kun minun tapauksessani se ei ole pelkkää ruusunpunaista hattarapilveä. Se on myös järkyttävää epävarmuutta, pelkoa ja paniikkikohtauksia. Kerroin aiemmin siitä, miten koen hylätyksitulemisen pelkoa ja erityisesti näin uuden suhteen kynnyksellä se nostaa päätään hyvin vahvasti.

Olisi ihanaa sukeltaa siihen suloiseen, kutkuttavaan tunteeseen ja nauttia täysin rinnoin siitä toisesta. Mutta olen huomannut, että aina ei voi tietää mikä pelon laukaisee. Osaan jo ennakoida tiettyjä tilanteitta ja puhua itselleni järkeä. Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää, joka aktivoi pelon. Pahimmalla hetkellä meinaan lyödä hanskat tiskiin ja epäilen suurinpiirtein kaikkea ja kaikkia. Pelko on jotenkin äärimmäisen käsin kosketeltavaa ja todellista sillä hetkellä. Vaikka siihen ei välttämättä olisi yhtään perusteltua syytä.

Vakuuttelen jatkuvasti itselleni, että vaikka minua on aiemmin kohdeltu huonosti, se ei tarkoita sitä, että jokainen vastaantulija on valmis tekemään näin. Asiat voivat muuttua. Minä voin muuttaa asioita.

Omien pelkojen lisäksi mielessä pyörii ajatus siitä, että tilanne on epäreilu myös toiselle osapuolelle. Minä tulen uuteen suhteeseeni omine, massiivisilta tuntuvine ongelmineni, jotka eivät johdu hänestä. Olen kertonut kokemastani ja tutemuksistani avoimesti. Uskon, että avoimuus on kaikessa avain onnistumiseen. Joistain asioista puhuminen on ihan myös äärimmäisen pelottavaa, mutta tarpeellista. Ja onnistumiset tuovat varmuutta. Minuun on valanut varmuutta se, että kuinka kipeästä asiasta olenkaan puhunut, siihen on suhtauduttu rauhassa ja asenteella, että se on osa minua. Vaikka itse odotin sellaista käsien pystyyn nostamista ja “kiva, kiitti, moi”-repliikkiä. Kumpaakaan ei ole tullut.

Samaan aikaan minua hävettää, että tunnen näin. Tuntuu, että ylireagoin kaikkeen ja pilaan näin itse itseltäni mahdollisuudet onneen. Vaikka yritänkin tehdä myös oikeita asioita.

Sanoin, että yritän jakaa teille enemmän meidän arkiruokia. Samoin kerroin, että olen innostunut taas kokkaamaan ja kokeilemaan enemmän. Asiaan saattaa toki vaikuttaa se, että ruokapöydän ääressä vierailee melko säännöllisesti henkilö, joka arvostaa kokkailujani. Neljä ja kaksivuotiaat osaavat olla välillä aika kiittämättämätöntä ruokaseuraa. Välillä ruoka on tosi hyvää ja seuraavassa hetkessä se sama ruoka on ihan tosi pahaa. Mutta en ota tästä stressiä.

Siksi haluankin jakaa teille nyt arkiruuan, joka on nopea ja jonka lapset syövät lähes poikkeuksetta kokonaan. Olen aikuisiällä hullaantunut tomaattiin ja tomaattipohjaisiin kastikkeisiin. Tässä kastikkeessa pohjana toimii tomaattimehu. Resepti on nopea ja äärettömän helppo. Siis aivan täydellinen arkiruoka.

Maailman paras spagettikastike

4:lle Valmistumisaika 20 min.

Ainekset:

Spagettia

2 kpl punasipulia

3 valkosipulinkynttä

400g jauhelihaa (tai muu haluamasi proteiinivalmiste)

2 dl Tomaattimehua

2 dl kuohukermaa

Suolaa

Pippuria

Paprikajauhetta

Timjamia

Päälle:

Tuoreita basilikanlehtiä

Parmesaanijuustoa

1. Keitä spagetti ohejeen mukaan.

2. Pilko sipulit ja valkosipuli. Kuulota niitä pannulla niin, että ne pehmenevät ja muuttuvat aavistuksen läpikuultavaksi. Kuitenkin niin, että ne eivät pala.

3. Lisää sipulien joukkoon jauheliha ja ruskista se. Mausta samalla.

4. Lisää tomaattimehu ja kerma. Anna muhia hetki rauhassa.

Tarjoile basilikan ja parmesaanijuuston kanssa.

Vinkki:

Minä laitan basilikan lehdet ja juuston erillisiin kippoihin pöytään, jolloin lapset ottavat niitä herkemmin itse. Jos laitan ne suoraan lautaselle, ne jäävät helposti syömättä.