Sain aiemmin palautetta siitä, että ihannoin eroa. En mene kyseiseen palautteeseen sen enempää, mutta halusin kuitenkin hieman purkaa ajatuksiani tästä. Itse en koe varsinaisesti ihannoivani eroa. Mutta eroaminen pitäisi ehdottomasti normalisoida. Minusta nykypäivänäkin eletään vielä liiaksi siinä “kunnes kuolema meidät erottaa”-kuplassa, koska henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi pitää pysyä väkisin yhdessä, jos homma ei vain yksinkertaisesti toimi. Siinä kärsivät syyttä suotta kaikki, vanhemmista lapsiin ja muuhun lähipiiriin. Henkilökohtaisesti muistan sellaisenkin ajan, kun ystävät miettivät haluavatko he kutsua minua ja kumppaniani illanviettoihinsa riitelemään. Huono suhde peilaa helposti ulkopuolellekin.

Erolla on edelleen todella negatiivinen leima, vaikka me eletään 2020-lukua. Parisuhteet alkavat moninaistua ja enää yksiavioinen heterosuhde ole se ainoa vaihtoehto. Suhteita on juuri niin monenlaisia, kun on pariskuntia. Ja tänä aikana ero ja parisuhteen päättyminen on edelleen epäonnistumisen ja häpeän aihe. Miksi ihmeessä? Kukaan ei päädy eroon kevyin perustein. Se on yleensä se ikävän tilanteen viimeinen vaihtoehto. Näin ollen ero on aina hyvä asia. Toki suhteen päättyminen on aina surullista. Se muuttaa aina vähintään kahden ihmisen elämän pysyvästi.

Omaan ajattelumalliini vaikuttaa varmasti se, että omat vanhempani ovat eronneet ja myös osa isovanhemmistani erosivat. Ja nyt minä olen myös eronnut. Meidän perheessä ero on ollut siis täysin normaali asia. Ja sekä vanhempieni, että isovanhempieni eroista seurasi ainoastaan hyviä asioita. Uskon, että myös omasta erostani seuraa lopulta hyviä asioita.

Ero päättää parhaimmillaan vuosia kestäneen väkivallan kierteen tai antaa kahdelle erilleen kasvaneelle ihmiselle mahdollisuuden etsiä itsensä uudelleen. Vaikka siihen monesti liittyy myös surua. Ero ei kuitenkaan ole pelkästään loppu. Se on myös uuden alku.

Siksi, henkilökohtaisesti, tunnen tärkeäksi puhua erosta. Jotta se normalisoituisi, eikä sitä pidettäisi enää häpeänä.

Olen puhunut paljon eroon liittyvistä positiivisista tunteista, sillä itsellä ne ovat olleet hyvin pitkälti päällimmäisenä mielessä. Eron jälkeen olen tuntenut helpotusta, iloa, vapautta ja onnea. Olen tuntenut itseni enemmän omaksi itsekseni, kuin koskaan aikaisemmin. Olen huumaantunut vapaudesta ja erohehkusta. Mutta on eräs tunne, jolta minäkään en ole voinut välttyä vaikka, ero kuinka helpotus olikin. Yksinäisyys ei lyönyt heti suoraan vasten kasvojani, sillä olin tottunut olemaan yksin. Olin tottunut siihen, että pyöritän arkea yksin ja vietän illat yksin. Oli helpottavaa, kun minun ei tarvinnut odottaa illalla ketään kotiin, sillä perheeni on jo kotona.

Eron jälkeinen yksinäisyys on asteittain häkellyttävän voimakasta. Sitä on vaikeaa kuvailla, koska siihen liittyy niin paljon erilaisia tunteita ja tuntemuksia. Pahimmillaan se ajaa ylitse niin, että tuntuu kuin ei saisi henkeä. Silloin tuntuu, kuin olisi maailmassa täysin yksin. Vaikka ei oikeasti olekaan. Silloin tuntuu myös siltä, että tulisi olemaan maailmassa täysin yksin hamaan hautaan asti. Vaikka niin tuskin tulee käymään. Se on hirvittävää. Ja ymmärrän hyvin, että ihmiset keskittyvät etsimään keinoja tunteen tukahduttamiseksi. Kuka tekee töitä, kuka tapaa jatkuvasti ystäviä ja kuka harrastaa merkityksetöntä seksiä. Itse taisin tehdä vähän kaikkea tukahduttaakseni yksinäisyyden tunteen.

Aina ei ole edes auttanut sen tietäminen, että oikeasti en ole yksin. Minulla on perhe ja ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan. Minulla oli aina joku, jolle soittaa ja joku antamaan tukeaan. Silti, aika ajoin yksinäisyys on tuntunut suorastaan lohduttomalta. Tunne on todella voimakas. Olen jokusen kerran itkenyt sen vuoksi ja jopa niin kauan, että olen lopulta nukahtanut. Tunteen sietäminen on ollut myös kerta kerralta helpompaa.

Minua auttoi osittain terapiani. Auttoi, kun pystyin terapeutin ohjaamana ajattelemaan, että tämä tunne on vain luonnollinen vaihe erossani. Se täytyy käydä läpi ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Ja minä olen oppinutkin. Ensimmäisillä kerroilla yritin peittää ja täyttää yksinäisyyden tunteen, mutta lopulta paras tapa oli vain käydä ne läpi.

Kuten jokainen tähänastinen eron vaihe, myös tämä on kasvattanut minua. Olen tämän myötä taas astetta varmempi, itsenäisempi ja enemmän oma itseni. Tiedän pärjääväni yksin. Se on todella voimaannuttavaa. Voi olla, että näitä yksinäisyyden hetkiä tulee vielä ja saa tullakin. Selätän ne yksi kerrallaan ja olen jokaisen kerran jälkeen entistä vahvempi.

Kommentoida voit:

Alapuolella olevaan kommenttikenttään

Blogin omille Facebooksivuille

Instagramiin @bmhjenni-tilille