Minulla oli tuossa jokin aikaa sitten aivan mielettömät kaksi viikkoa. Tapasin nimittäin ihmisen, joka tuntui ravistelevan koko tämän hetkistä maailmankuvaani. Hän pakotti minut omalla tavallaan miettimään uusiksi monia asioita. Sellaisiakin, joiden ajattelin olevan minulle jo ihan selvää kauraa. Samaan aikaan en voinut olla hämmästelemättä sitä, miten avoin voi olla ihmisen kanssa, jonka on tuntenut vain hetken. Me nimittäin puhuimme aivan kaikesta. En ole ollut ikinä, yhdessäkään pidemmässä suhteessani, yhtä avoin kun tämän kahden viikon aikana.

Tämän jälkeen olen miettinyt paljon niiden lyhyiden ihmissuhteiden merkitystä. Meillä jokaisella löytyy niitä. Yhtenä hyvänä esimerkkinä omasta elämästäni on rippileirini musiikinopettaja, joka auttoi minua kääntämään ajattelumaailmaani merkittävästi toiseen suuntaan. Tätä kohtaamista muistelen lämmöllä ja väitän, että olisin hyvin erilainen ilman sitä.

Paljon puhutaan niistä isoista ja merkittävistä ihmissuhteista, kuten ensirakkaudesta tai vanhemmaksi tulemisesta, kuinka paljon ne kasvattavat. Mutta entäs ne lyhyet hetket ja kohtaamiset? Eivätkö nekin voi kasvattaa?

Ensinnäkin, oli täysi sattuma, että me tapasimme. Toisekseen lähdin tapaamiseen hyvin kevyellä asenteella. Siitä huolimatta olin todella nopeasti täysin myyty, vaikka aika nopeasti kävi selville, että yhteinen tulevaisuus hänen kanssaan on aika epätodennäköinen. Me puhuimme, paljon ja me puhuimme monista asioista. Ja kävimme keskusteluissamme todella syvissä vesissä. Ainakin minä koin jonkinlaista hämmentävää yhteyttä häneen.

Tämä lyhyt ihmissuhde opetti minua olemaan ehdottoman avoin tulevissa ihmissuhteissani. Tämän ihmisen avoimuus ja suorasanaisuus oli suoraan sanottuna häkellyttävää. Olen edelleen sanaton. Hän oli rehellisesti juuri sitä, mitä oli, eikä esittänyt mitään. Sen lisäksi opin hänen avullaan tuntemaan itseäni entistä paremmin. Kuten sanoin, hän haastoi omaa ajatusmaailmaani tavalla, jota kukaan ei ole aiemmin tehnyt. Saatan toistaa itseäni tässä, mutta se johtuu vain siitä, että olen edelleen niin vaikuttunut.

Nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, minun on todella vaikeaa kuvailla sitä kaikkea, mitä häneltä sain. Mutta voin sanoa, että tunnen itseni paljon, paljon vahvemmaksi, kuin ennen hänen tapaamistaan. Sain tästä ajasta voimaa, jollaista en ehkä olisi koskaan voinut saada mistään muualta.

Vaikka meidän kohtaaminen oli lyhyt, se antoi minulle eväitä koko loppu elämän varrelle. Nyt toivon vain, että voisin ehkä vielä joskus kiittää häntä siitä, mitä sain häneltä.

Tänään oli taas päivä, kun vein lapset päiväkotiin, toivotin heille kivaa päivää, sekä kivaa aikaa isin kanssa. Lopuksi sanoin, että nähdään taas sitten parin päivän päästä. Tytöt halaavat minua tai vähintäänkin vilkuttavat minulle, jos leikkeihin on liian kiire ja huutavat; “Nähdään äiti.” Tästä uudesta tavasta on tullut jo ihan normi. Enää hyvästelyt eivät tunnu erityisen vaikeilta. Nähdäänhän me pian ja tällaiselle vähän introvertille äidille, pieni lepotauko lapsiarjesta on ihan tervetullut. Kuten korona-arjesta, myös tästä vuoroasumisesta on tullut uusi normaali.

Alussa kriiseilin sitä, miten selviän omasta ikävästäni ilman lapsia, joiden kanssa olen aiemmin viettänyt lähes kaiken valveilla olo aikani. Kun ikävästä tuli siedettävää, aloin miettiä mitä ihmettä minä teen tällä kaikella ajalla, joka minulle on yhtäkkiä vapautunut. Nopeasti huomasin, että kyllä minä tekemistä keksin. Ja nyt minä ihan oikeasti osaan myös nauttia tästä ajasta. En tiedä kehtaanko myöntää, millaista yhden hengen karaokea täällä vedetään parhaimmillaan, kun kukaan ei ole kuulemassa. Heh heh.

Kuten olen aiemmin kertonut, tämä on ensimmäinen kertani, näin aikuisiällä, kun olen oikeasti yksin. En ole koskaan edes asunut yksin. Minulla on ollut joko perheeni tai kämppisporukkani tai sitten avopuoliso tai lapseni. Nyt noin 50% ajasta asun ihan yksinään. Olen siis todellakin uuden äärellä tässä.

Onni onnettomuudessa, olen aina ollut sellaista itsekseni viihtyvää tyyppiä ja tämä yksin asuminen tuntuu enemmän kuin luonnolliselta. Juuri nyt se tuntuu todella hyvältä. Huomaan olevani aiempaa levollisempi yksinäni. Ja vaikka aiemmin olenkin pelännyt melkein kaikkea liikkuvaa yksin ollessani, nyt niin ei ole kuitenkaan ollut. Mikä on sinänsä huvittavaa.

Nyt olen hiljalleen löytänyt itselleni sopivat rutiinit tähän yksin asumiseen. Yleensä ensimmäisenä päivänä siivoan koko asunnon. Myönnän nauttivani todella paljon siitä, että aina hetken aikaa, kaikki tavarat pysyvät paikoillaan, eikä lelukaappi ole räjähtänyt pitkin lattioita. Siksi siivoaminen on tärkeä osa rutiiniani. Yksin ollessani haen itselleni jotain hyvää ruokaa, kuten sushia. Tällainen itsensä hemmottelu tekee ihan valtavan hyvää kiireisessä ja vähän sekavassa vuoroarjessa.

Olisi muuten hauskaa kuulla, onko siellä ruutujen takana muita, vuorovanhempia. Onko teillä jonkinlaisia rutiineja sille ajalle, kun lapsenne ovat poissa? Koska blogiin ei voi tällä hetkellä kommentoida, niin laittakaa kommenttejanne vaikka Instagramin kautta @bmhjenni yksityisviestillä tai sitten blogin Facebookiin.