Hei, ja terveisiä täältä paskamyrskyn keskeltä. Onnistuin edellisellä postauksella sohaisemaan keskelle muurahaispesää. Täytyy sanoa, vaikka jotain vähän pelkäsinkin, tämä myllytys yllätti minut täysin. Eikä todellakaan hyvällä tavalla. Ihmisten kyky olla ilkeitä ja julmia tässä tilanteessa hätkähdytti todella. Enkä ole edes ainoa, joka ajattelee näin. Sen verran sain lohduttavia viestejä Instagramissa. Kiitos jokaiselle teille, jotka olette olleet tukenani tässä. Arvostan jokaista viestiänne ja aivan erityisesti niitä muutamaa, joissa kerrottiin että avoimuuteni oli toiminut vertaistukena. Ne viestit saivat liikutuksen kyyneleet silmiini. Juuri sitä, minä hain tällä kaikella.

Minun on käsketty muun muassa ajattelemaan lapsiani (somehuoraksi nimittelyn ohella), mutta minusta kehotus on nurinkurinen. Vaikenemalla maailma ei muutu ja tyttäreni kasvavat maailmaan, jossa avun pyytäminen on häpeällistä. Äitinä en todellakaan toivo sitä. Varsinkin kun yritän arjessa opettaa lapsilleni, että aina saa ja pitää pyytää apua kun omat voimavarat eivät riitä. Tämä sama pätee kommenttiin siitä, että kaikesta ei pidä puhua. Olen tässä ehdottoman eri mieltä. Vaikeneminen antaa pahalle liikaa valtaa.

Ja siihen on ihan syynsä, että en julkaise lastemme nimiä, tunnistettavia kuvia somessa tai puhu sen tarkemmin heidän persoonallisuuksistaan. Haluan varjella heidän lapsuuttaan ja antaa heidän luoda aikanaan oman digitaalisen jalanjälkensä. Se, että puhun avoimesti vaikeasta tilanteesta, ei ole haitaksi lapsilleni. Samalla tavalla me puhumme siitä kotonakin. Isompi tyttö on höpöttänyt avoimesti tilanteesta niin metrossa, kuin hoidossakin, enkä minä ala häntä siitä kieltämään. Hän on puhunut kaikesta positiiviseen sävyyn, eikä pelokkaasti tai ahdistuneesti. En voisi olla ylpeämpi hänestä.

Somen voima on valtava. Niin valtava, että sitä on välillä vaikeaa käsittää. Samoin yhdenkin negatiivisen kommentin voima, verrattuna kahteenkymmeneen positiiviseen. Eniten tässä ehkä pöyristyttää se, että ihmiset, jotka eivät tiedä tilanteestamme todellisuudessa mitään, menevät niin ikävällä tavalla henkilökohtaisuuksiin. Olen sanonut monta kertaa parin viime viikon aikana, että se jos toinen on avoin somessa, ei oikeuta ketään kiusaamaan. Tällaisissa tilanteissa pätee hyvin parikin sääntöä. Ensinnäkin, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa pysyä hiljaa. Ja toisekseen, sano vain se, jonka toivot itse kuulevasi tai pystyt sanomaan myös kasvotusten.

Eikä tämä ole pelkkää paskamyrskyä ollut, sillä yhtään valehtelematta 98% kaikesta palautteesta on ollut kannustavaa, kiittelevää ja kaikin puolin positiivista. Kiitos ihan valtavasti siitä kaikesta. Olen ottanut useammastakin viestistä screenshotit talteen, jotta voin palata niihin myöhemminkin.

Tämä postaus menee ehdottomasti niiden muutamien vaikeimpien tekstieni joukkoon, joita olen tänne kirjoittanut. Siitä huolimatta haluan kirjoittaa tämän. Kannattaako? Ei ehkä, mutta minusta tästäkin pitää puhua. Kovin moni ei halua tästä puhua, mutta minua ei hävetä ottaa asiaa esille.

Instagramin tarinoita aktiivisesti seuranneet ovat tietoisia tilanteestamme, mutta muuten olen puhunut siitä vähän kaarrellen. Osittain sen vuoksi, että olen saanut jo palautetta, että tästä pitäisi olla ihan hiljaa. Osittain siksi, että olen etsinyt oikeita sanoja. Ja osittain siksi, että olen jo valmiiksi ahdistunut mahdollisista ikävistä kommenteista.

Haluan siitä huolimatta kirjoittaa tämän. Aihe on raskas, eikä vähiten minulle. Mutta ehkä joku, joka on samankaltaisessa tilanteessa, saa tästä vertaistukea.

Kun nyt kirjoitan tätä, olemme jo päässeet tyttöjen kanssa kotiin. Mutta ennen tätä iltaa me vietimme viikon verran turvakodissa. En mene yksityiskohtiin sen enempää, mutta tilanne kotona oli lopulta sellainen, että katsoin parhaaksi lähteä hetkeksi pois kotoa. Meidät otettiin onneksi avosylin vastaan ja saatiin tilanne lopulta rauhoittumaan tällä tavalla.

Kun me menimme turvakotiin, olin ihan varma, että vihellän pelin poikki ja alan etsiä tyttöjen kanssa omaa asuntoa. Yksi kriisityöntekijöistä neuvoi minua kuitenkin miettimään rauhassa ja välttämään nopeita, shokissa tehtyjä päätöksiä. Vaikka ero on juuri nyt enemmän tapetilla, kuin koskaan, päätimme käsitellä tämän yhdessä ammattilaisten kanssa. Meillä kun jatkuu lasten kautta yhteys siitä huolimatta, olemmeko yhdessä vai emme.

Niin ja tytöt, he ovat pärjänneet tämän kaiken kanssa todella hyvin. Olemme puhuneet heille avoimesti koko tilanteesta. Kerroin heti, että me menemme turvakotiin, koska äidillä ja isällä on iso riita, eikä lasten tarvitse kuunnella sitä. Isomman tytön kanssa ollaan juteltu tilanteesta aika paljonkin. Hän ymmärtää jo asioita ja kaipaa selityksiä. Nuorempi on mennyt menossa mukana ja ollut tyytyväinen kaikkeen. Tytöt ovat saaneet myös tukea ammattilaisilta. Olen huojentunut, että vaikka tilanteemme on mikä on, niin tytöt tuntevat ilmeisesti olonsa yhä turvalliseksi.