Vastasin blogeissa kiertäneeseen 20 randomia kysymystä – haasteeseen. Kysymykset ovat niin randomeita, että en usko teidän tietävän näitäm faktoja minusta. Mennään pidemmittä puheitta kysymyksiin. 

Olen ollut aika vähän naamiaisissa. Mutta ehkä zombie vs hunters halloween bileissä, joissa olin pukeutunut zombienmetsästäjäksi. Olin maskeerannut kasvoihini pari isoa, melko aidon näköistä haavaa. Sain muutaman oudoksuvan katseen julkisissa. Onneksi oli halloween. 

Instagram. Hyvänä kakkosen Pinterest. 

Näin aikuisena olen löytänyt jokaisesta vuodenahjasta jotain hyvää. Talvella on joulu, joka on ehdottomasti parasta aikaa vuodessa. Keväällä taas koko luonto herää hiljalleen eloon, ilmat alkavat lämpenemään ja kesä, sekä kaikki kiva on edessä päin. Kesällä on lämmintä ja ihmiset tuntuvat olevan parhaimmillaan. Syksyllä puolestaan saa nauttia ihan uskomattomasta väriloistosta. On todella vaikeaa valita yhtä suosikkia kaikista neljästä. Suomessa parasta on ehdottomasti nämä neljä vuodenaikaa. Toivon hartaasti, että saamme nauttia näistä neljästä vuodenajasta jatkossakin. 

Tämä on todella vaikea valinta. Kummassakin on ehdottomasti puolensa. Ranta olisi ehkä tutumpi ja turvallisempi vaihtoehto ja lasten kanssa paikka, jossa riittää varmasti tekemistä. 

En ole kummoinen pelaaja. Mutta ehkä tässä, kun tytöt kasvavat lautapeli-ikään, niin minäkin pääsen taas pelaamaan. Todellisuudessa minä nautin valtavasti lautapeleistä, mutta mieheni taas ei. Odotan siis pelikavereita meidän tytöistä. 

En ole mikään suuri juustojen ystävä. Suoraan sanottuna erilaiset homejuustot kuvottavat minua. Mutta tuorejuustoista pidän. Voileipäkeksit ja yrtti- tai valkosipulituorejuusto ovat hyviä. 

Minulla ei ole mitään suuria yleviä tavoitteita. En aio pyrkiä presidentiksi elinaikanani tai muuta vastaavaa. Pääsääntöinen tavoitteeni on elää hyvä, onnellinen elämä. Toivon, että teen, uskallan ja kokeilen asioita. Uskon siihen, että kadumme niitä asioita, jotka jätämme tekemättä. En pakota itseäni mihinkään, mutta jo haluan jotain tehdä, teen töitä sen eteen ja pyrin toteuttamaan suunnitelmani. Kunhan en vain joudu sanomaan, etten yrittänyt tarpeeksi. 

Periaatteessa kahdessa, Järvenpäässä ja Helsingissä. Sen lisäksi olen asunnut kahdessa pikku kunnassa, Sipoossa ja Limingassa. Järvenpäässä opiskelin ja asuin opiskelija-asuntolassa. Helsinkiin muutin 19-vuotiaana. 

Joskus ajattelin, että olisi siistiä osata japania. Mutta tällä hetkellä riittäisi sujuva englanninkielen taito. Heh. Mutta unelmieni kieli, jota haluaisin puhua olisi ranska tai saksa. 

En siedä yhtään kiusaamista tai epäoikeudenmukaista kohtelua. Ne saavat karvani nousemaan pystyyn. Kai tämä johtuu osittain siitä, että minua koulukiusattiin ensin kuusi vuotta peruskoulussa ja sitten vielä maalarikoulussa aikuisiällä. Kiusaaminen on aivan perseestä. Anteeksi kielen käyttöni. Toivon hartaasti, että voin opettaa omille lapsilleni oikeudenmukaista ja reilua kohtelua. 

Riippuu täysin tilanteesta. Todella monta kertaa kuvaan tai kirjoitan, koska minulle blogin pitäminen on harrastus. Saatan myös keittää päiväkahvit ja katsoa Netflixiä tai sitten viettää aikaa mieheni kanssa. Voisin vastata tähän, että käytän vapaa-aikani siten, mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä. 

Tällä hetkellä aamulenkki samalla reissulla, kun olen vienyt tytöt hoitoon. Olen keksinyt hyvän reitin, joka on aivan täydellinen aamulenkkiä ajatellen. Ei liian pitkä, eikä liian lyhyt. Sen voi kävellä vähän kurjemmassakin ilmassa. 

Kun olen väsynyt tai innostunut jostain. Minusta näkee aivan selvästi, kun alan ottamaan kierroksia. Jotkut sanovat, että se miten innostunut pienestäkin, on viehättävämpiä piirteitäni. 

Jos kyseessä on tuntematon tai puolituttu, valitsen mieluummin viestin. Kammoan puhelimella soittamista ja ahdistun todella paljon, jos joudun hoitamaan puhelimella asioita. Minä ihan hyperventiloin. Työni on hyvää terapiaa puhelinkammolle ja voin jo ihan hyvin hoitaa asioita töissä puhelimitse. Omien asioiden hoitaminen vähän ahdistaa. Ystävien kanssa puhun kuitenkin todella mielelläni puhelimessa. 

Perhe. En kiinny materiaan ja selviän kyllä ilman tavaraa, mutta perhe on minulle kaikki kaikessa. 

En muista. Puhun äärimmäisen vähän vierailla kielillä. Osaan välttävästi englantia, enkä mielellään puhu sitä, kuin pakon edestä. Joten en muista viimeisintä virhettä. Yleensä teen virheen, heti kun edes yritän puhua englantia. 

Puhuminen ja varsinkin ystäväni Erikan kanssa puhuminen. Me ollaan jotenkin niin samalla levelillä, että meidän yhteiset hetket toimivat täydellisinä terapiasessioina. 

Karvinen. Laiska, mukavuuden haluinen ja tykkää lasagnesta. Thats me. 

Unelmakohde on ollut jo vuosia New York. Sinne haluaisin todella päästä. Ehkä, jos saamme mieheni kanssa ongelmat selätettyä, niin matkustamme yhdessä lemmenlomalle Nykiin. 

Reilu yksitoista vuotta sitten Ale pubissa. Jotkut ehkä muistavat paikan. Olimme juhlimassa ystäväni silloisen poikaystävän syntymäpäiviä ja mieheni oli yksi ystäväni poikaystävän kavereista. Jos totta puhutaan, niin iskin kyseisenä iltana silmäni yhteen toiseen kundiin, mutta miehelläni oli minua kohtaan enemmän yritystä. Siitä se sitten lähti.

Siitä alkaa olla jo aikaa, kun kuvattiin Erikan kanssa nämä. Maisema on ehtinyt muuttua melkoisesti. Vihreä on vaihtunut ruskan väriloistoon ja iso osa lehdistä on jo pudonnut maahankin. Tilaisuuksia asujen kuvaamiselle ei juuri ole ollut sen jälkeen. Tai tilaisuuksia on ollut, mutta kuvaajat ovat olleet vähissä. Tämä on tämä ikuinen dilemma.

Ostin vuosi sitten kameralleni jalan ja olen sen avulla kuvannut paljon ihan tässä kotona. Neljän suljetun seinän sisässä on helppoa kuvata. Kukaan ei näe ja saa olla rauhassa. Monesti kuvat eivät kuitenkaan ole kovin kiinnostavia, kun taustalla näykyy kuvista toiseen kirjahyllyt ja sohvapöytä. Ulkokuvissa on sitä jotain, mitä sisäkuviin on vaikea saada. Tulen jatkossakin kuvaamaan osan asuista sisällä, mutta haluaisin kovasti siirtää itsenäisen kuvaamisen ulos.

Mutta mitä jos joku näkee sen, kun kameran jalan kanssa tuolla ulkona. Kaverin kanssa kuvatessakin tuntuu välillä hassulta. Tunnelmaan on välillä haastavaa päästä, kun tulee mietittyä mitä ne ohi kävelevät ihmiset ajattelee. Se menee kuitenkin nopeasti ohi. Kuvaava kaveri saa nopeasti olon rentoutumaan ja lopulta, ketä kiinnostaa meidän puuhat. Kaikenlainen kuvaaminen on yleistynyt valtavasti, joten mitä väliä.

Joten miksi yksin kuvaaminen olisi yhtään sen oudompaa? Tiedän parikin bloggaajaa, jotka ottavat omat asukuvansa. Eivät siinä vilkkaimmalla kadulla, mutta julkisella paikalla kuitenkin. Haluaisin oikeasti kuvata teille enemmän asukuvia, mikä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa minut voi mahdollisesti bongata Itä-Helsingistä kameranjalan kanssa punastelemassa. Kunhan voitan itseni ja omat ennakkoluuloni.

Neule H&M 

Farkut H&M 

Kengät ELLOS 

Laukku LINDEX