Olen pohjimmiltani luova, visuaalinen persoona ja se näkyy. Osaatteko arvata, mikä on ollut yleisin lause, jonka olen kuullut vuosien varrella liittyen ammatinvalintaani. ”Sun luovuus menee kyllä täysin hukkaan tuossa työssä.” Lähihoitajan työ ei tunnetusti ole kovin luovaa työtä, vaikka välillä pitääkin keksiä luovia ratkaisuja. 

En aina tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Jos olen luova ihminen, pitäisikö minun automaattisesti hakeutua luovaan työhön? En kiellä etteikö se olisi ihanaa, mutta olen kuullut sen olevan myös raskasta. Nuorempana haaveilin sarjakuvapiirtäjän ammatista, näyttelijän urasta, kirjoittamisesta tai ihan taidemaalaamisesta. Mutta, koska olen perikäytännöllisten ihmisten tytär, minut kasvatettiin valmistautumaan käytännölliseen ammattiin. Esimerkiksi äitini puhui, kaikella rakkaudellaan, vahvasti järkevän lähihoitajantyön puolesta. Vakaat, vaikkakin pienet tulot, varmat työmahdollisuudet ja niin edelleen. 

Mutta vaikka työni ei olekaan siitä luovimmasta päästä, olen aina löytänyt rakkaita harrastuksia, joilla kanavoida tätä puolta itsestäni. Ja koska ne ovat harrastuksia, niitä on helppoa tehdä intohimolla ja rakkaudella. Enkä nyt missään nimessä sano, että harrastuksesta ei saisi tehdä työtä itselleen. Minusta on upeaa, jos joku voi tehdä intohimoaan työkseen. Harrastuksista voi kuitenkin ottaa tarvittaessa lomaa ja niitä voi tehdä niin paljon tai vähän, kuin haluaa. Minusta on tällä hetkellä helpottavaa, kun voin jättää työasiat töihin samalla, kun vuoro loppuu. 

Viime vuosina bloggaaminen on ollut minulle sellainen suuri intohimon kohde ja tapa kanavoida omaa luovuuttani. Minusta on ihanaa ideoida postauksia, kirjoittaa, kuvat ja miettiä, miten voisin tehdä kaiken entistä paremmin. En ole mikään iso nimi, mutta minunkin blogillani on niitä ihmisiä, jotka boostaavat palautteellaan minua eteenpäin. Mikä on ihan ehdottomasti parasta tässä. Tuntuu uskomattomalta, että joku, mitä minä teen, on onnistunut koskettamaan jotakin. Sen parempaa fiilistä ei yksinkertaisesti ole. 

Kuten sanoin, bloggaaminen on minulle tällä hetkellä intohimoinen harrastu ja tapa kanavoida luovuutta. Toki olen viimeisen vuoden aikana miettinyt, voisiko tästä tulle jotain enemmänkin. Olen viime aikoina heittänyt vitsillä vastaukseksi tuohon kommenttiin luovuuden hukkaan menemisestä; ”No, pistän sitten kaikki paukut tuohon someuraan.” Ja vaikka tästä ei uraa urkenisikaan, jatkan tätä silti. Se, että pystyn koskettamaan teksteillä ja kuvillani edes yhtä ihmistä, tämä on ehdottomasti sen arvoista. 

On aika aloittaa tammikuun teema ensimmäisellä postauksella. Eli ne, joilla tämä on mennyt ohitse, tänä vuonna blogissani on joka kuukaudelle oma teemansa. Tammikuun teema on työ ja opiskelu. 

Ensimmäiseksi ajattelin vastata kysymykseen, miten minulla on lähtenyt sujumaan uudessa työpaikassani. 

Niille, jotka eivät syystä tai toisesta tiedä missä mennään, aloitin vajaat pari kuukautta sitten uudessa työpaikassa. Tarkoitus on, että viimeistelisin tässä työssä myös lähihoitajantutkintoni oppisopimuksella. Teen siis töitä hoitajana ja tällä hetkellä kehitysvammaisten kanssa. Haave olisi joskus jatkaa opintoja sairaanhoitajaksi ja pyrkiä töihin leikkaussaliin. Toistaiseksi, kun tytöt ovat näin pieniä, mennään kuitenkin tällä. Työpaikka on lähellä meidän kotia, mikä helpottaa suunnattomasti tätä arjen pyörittämistä. 

Ennen kuin aloitin uudessa paikassa, meidän piti tehdä miehen kanssa aika nopeasti suunnitelma siitä, miten tyttöjen päivähoitoa jatketaan. Aikaisemmin olen pystynyt aika hyvin, sekä viemään, hakemaan tytöt hoidosta. Nyt minulla alkaa aamuvuoro seitsemältä ja perhepäivähoitajan työaika alkaa samaan aikaan, joten oli pakko kehitellä uusi systeemi. Halusimme kumpikin pitää lapset perhepäivähoidossa, eikä päiväkodissa. Avomieheni on tuntityössä, joten hän pystyy vähän liu-uttamaan työaikaansa, kunhan se kahdeksan tuntia päivässä tulee täyteen. Sovimme, että minun aamuvuoroissani hän vie tytöt ja minä haen, iltavuoropäivinä sitten päinvastoin. 

Näillä on menty ja tämä on toiminut hyvin tähän asti. Iso kiitos mieheni pomolle, jolle tämä järjestely sopi. 

Mitä varsinaiseen työhön tulee, olen edelleen melko innoissani tästä. En siksi, että työ olisi jotenkin erityisen inspiroivaa tai upeaa. Sitä tämä lähihoitajan perustyö ei ole, mutta on siinäkin puolensa. Oma sietokyky kasvaa moneen asiaan, oma artikulaatiotaito kehittyy ja samoin kärsivällisyys. Parasta työssä ovat ehdottomasti työkaverit, joita kaipasin edellisessä paikassa. On huojentavaa, kun ympärillä on niitä, joiden kanssa voi puhua ja jotka tietävät, mistä puhutaan. 

Yhden ihanan huomion olen tehnyt. Meidän työpaikalla kiitetään aina työkavereita menneestä vuorosta. Ja se on ihanaa! 

Viihdyn työssä hyvin ja minut on otettu mahtavasti vastaan. Töitä riittää joka vuoroon ja välillä saa mennä aivan tukka putkella. Niissä vuoroissa tietää tarkalleen, mistä se oma palkka tulee. 

Silloin, kun aloitin lähihoitajakoulun, en todellakaan ajatellut päätyväni töihin kehitysvammaisten kanssa. Useamman vuoden ajan olen halunnut erikoistua sairaanhoitoon, mutta jotenkin elämä on vain vienyt tähän suuntaan. Ei tässäkään mitään vikaa ole. Kehitysvammaisten ja halvaantuneiden kanssa työskentely opettaa joka päivä arvostamaan omaa terveyttä. 

Mutta kyllä minulla edelleen veri vetää sinne sairaalamaailmaan ja sinne minä aion ajan kanssa tähdätä. 

Mitä ensimmäisistä kuukausista on jäänyt käteen? Useampi naurunryppy. Hämmennystä ja ihmetystä. Turhautumista ja iloa. Empatiaa. Siinä ehkä nämä tärkeimmät. Alku on mennyt hyvin. Nyt kun koulun kanssa saataisiin paperihommat kuntoon, niin sopimukseni voitaisiin muuttaa oppisopimukseksi.