Tämä viikko on ollut melko rauhallinen. Olemme keskittyneet kaikin voimin kuopuksen päivähoidon aloitukseen. Kirjoitin siitä eilen oman postauksensa. Pidempinä hoitopäivinä yritin hoitaa hieman asioita, mutta muuten olen päivisin lähinnä kytännyt kelloa ja odottanut, milloin kuopusta pitää lähteä hakemaan.

🗙Tällä viikolla meidän postiluukusta kolahti se syksyn suurin sisustuslehti, eli Ikean kuvasto. Mieheni huokaisi paljon puhuvasti nähdessään ilmeeni, kun kävelin eteisestä olohuoneeseen. Vapaalla hetkellä otin aikaa itselleni ja kuvastolle selatakseni sen rauhassa läpi. Minulla on aivan järkyttävä sohvakuume. Nykyinen sohvamme on melko neutraali, mutta olen iskenyt silmäni pariinkin sellaiseen, jotka ilmentäisivät tyyliäni hieman paremmin. Meillä ei ole kuitenkaan mitään pakottavaa tarvetta vaihtaa sohvaa. Ehkä kuitenkin seuraavaan kotiin?

🗙Lauantaina mieheni lähti viettämään poikien viikonloppua parhaan ystävänsä kanssa ja minä jäin tyttöjen kanssa kotiin. Baby B oli kahtena aikaisempana aamuna herännyt jo viideltä, joten olin aika poikki lauantai-iltana. Toivoin vain, että hän nukkuisi sunnuntaina edes vähän pidempään. Ilta meni ihan hyvin, mutta bebe heräsi siinä yhden aikaan yöllä. Silloin otin hänet viereeni nukkumaan. Siinä hän sitten nukkui tyytyväisenä aamu seitsemään. Uskomatonta, miten levännyt olo minulla oli, kun olin saanut nukkua kaksi tuntia pidempään.

🗙Venetsialaisviikonlopun kunniaksi, meidän läheisessä kauppakeskuksessa oli kaikenlaista pientä ohjelmaa. Glitternistit olivat muun muassa tekemässä taikojaan ja ilahduttamassa lapsia. Little E halusi ehdottomasti myös osansa glitteristä ja niin me lähdimme jonottamaan hänen vuoroaan. Pieni tyttö oli aivan onnesta soikeana, kun viimein hyppäsi alas Glitternistin penkistä, vihreää glitteriä poskillaan.

Jonotimme melkein tunnin, mutta voin kertoa, että koristeet eivät kestäneet edes sitä. Glitteri ei ole ehkä se kaikkein paras ehostus liikkuvaiselle kaksi ja puolivuotiaalle. Sitä löytyy vieläkin pitkin kaksiota, milloin missäkin.

🗙En ole mikään suuri Cheekin fani. Katsoin viimeisen konsertin kuitenkin puhtaasta mielenkiinnosta. Mutta myönnän, että viimeisten Mitä tänne jää ja Timantit on ikuisia kohdalla, omat silmäni kostuivat. Lopussa vollotin ihan huolella. Konsertin loppu oli todella koskettavaa katseltavaa. Olen seurannut Cheekin uran viimeisiä kuukausia mielenkiinnosta ja erityisesti Ellen viimeinen haastattelu olit todella koskettava ja silmiä avaava. Miksi lopettaa, kun on huipulla? No, juuri siksi. Mieheni uskoo, että jossain vaiheessa tulee Cheek 2.0. Minä en. Mutta aika sen näyttää. Lopetus oli kuitenkin upea. Sitä oli ilo katsella tv:n äärellä.

Tämä viikko on ollut harvinaislaatuisen rauhallinen meidän perheessä. Samaan aikaan se on ollut jännittävin vähään aikaan. Meidän suloinen kuopus aloitti nimittäin hoitoon tutustumisen. Toisin, kuin pari vuotta sitten Little E:n kanssa, tällä kertaa päätin olla ajoissa liikenteessä. Näin pystyin varmistamaan kuopukselle mahdollisimman pehmeän aloituksen.

Tajusin muutamaa päivää ennen hoidon aloitusta, että me emme ole olleet vielä kertaakaan olleet Baby B:n kanssa erossa paria muutaman tunnin pätkää lukuun ottamatta. Silloin minua alkoi jännittää. Mitä bebe sanoisi, kun joutuisi jäämään yhtäkkiä sellaisen semitutun naaman kanssa. Mieheni uskoi ettei se tulisi olemaan sen kummempaa, kuin esikoisemme kanssa. Little E on kuitenkin aivan erityislaatuinen lapsi, mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin. Hän ei ujostele ja halailee vieraita mummuja kadulla. BB on hieman rauhallisempi ja pidättäytyväisempi. Joten maanantaina minä olin todennäköisesti se, jota jännitti eniten. Bebe parka ei osannut edes aavistaa, mitä tuleman pitää.

Kaikki on mennyt kuitenkin paremmin, kuin osasin odottaa. Maanantaina tuli yhdet itkut kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun olin lähtenyt. Sitä ennen bebe oli leikkinyt tyytyväisenä isompien lasten kanssa ja yrittänyt syödä hoitopaikan pupun aamupalan. Sitten hän oli tajunnut ettei äiti ollutkaan siinä lähellä. Ensimmäisestä päivästä lähtien hän on kuitenkin osannut hakea turvaa ja lohtua hoitajalta, mikä on todella lohduttavaa kuulla.

Sen jälkeen isompia itkuja ei ole tullut. Vähän on täytynyt totutella odotteluun. Ruokapöydässä meinaa mennä hermo, kun palvelu ei pelaakaan samalla sekunnilla. Tämä on kuitenkin sellainen juttu, johon on muutenkin hyvä opetella.

Kaikki on siis mennyt paremmin, kuin hyvin. Minäkin alan hiljalleen sopeutumaan uuteen rytmiin ja nautin siitä, että ehdin tehdä asioita rauhassa päivisin. Olen juonut rauhassa kahvia, lukenut Glorian kotia ja katsonut Bonesia. Olen toki myös hoitanut hieman asioita. Kuten etsinyt hieman viimeisiä välikausivermeitä tytöille. Tätähän ei jatku loputtomiin, sillä töihin paluu häämöttää ihan nurkan takana.

Meinaan kuitenkin niin ottaa ilon irti näistä päivistä. Nimittäin, nyt vasta olen huomannut sen, että tiivis yhdessäolo vauvan kanssa on vaatinut hieman veroa. Vaikka se on ollut aivan ihanaa, enkä voisi olla onnellisempi tästä ajasta, nyt on alkanut tuntua hieman siltä, että vapaailta tekisi terää. Mutta eiköhän sekin järjesty vielä.

Nyt kuopuksemmekin on saateltu päivähoitotaipaleelle. Mikä on samaan aikaan haikeaa, sekä jännittävää. Olisihan se ihanaa olla kotona pidempään, mutta tämä on meidän perheelle paras ratkaisu. En voi korostaa sitä miten onnellinen olen siitä, että me saatiin tässä tilanteessa pitää meidän mahtava, tuttu hoitaja. Se on tehnyt tästä aloituksesta monta kertaa helpompaa (minulle).