Minulla on eräs hyvin selkeä lapsuusmuisto vanhempieni eron jälkeen. En muista minkä ikäinen olin silloin, mutta luulen sen olevan eron jälkeinen kesä. Eli, jos olen oikeassa olen ollut noin kymmenenvuotias. Minä ja veljeni vietimme suurimman osan kesää isovanhempiemme luona Oulussa. Se taisi olla meille kaikille ensimmäinen pitkä pätkä erossa äidistä.

Omissa muistoissani äiti on aina ollut minulle se läsnäoleva vanhempi ja eron jälkeen me jäimmekin asumaan äidin luokse. Näin ollen, yhtäkkinen ero äidistä ainakin kuukaudeksi, oli minulle henkilökohtaisesti todella kova pala. Muistan ikävöineeni äitiä valtavasti ja nähneeni painajaisia äidin menettämisestä. Siitä huolimatta, että nautin isovanhempieni kanssa olosta. Oli kivaa viettää heidän kanssaan aikaa, mutta siitä huolimatta siihen kesään liittyy paljon tummasävyisiä muistoja. Vuoden aikana oli tapahtunut todella paljon. Muutto pääkaupunkiseudulle pohjoissuomalaisesta pikku pitäjästä, uusi koulu, uusi arki, vanhempien ero ja sitten tosiaan pitkä ero äidistä. Sinä kesänä mummoni altzhaimerintauti oli alkanut myös oireilla selkeästi ja se oli minusta lähinnä pelottavaa. Mummo oli mummo, mutta ei kuitenkaan enää.

Näin jälkeen päin en ihmettele yhtään, että oireilin.

Me menimme sinä kesänä Kuninkuusraveihin isovanhempieni kanssa. Minulta löytyy siis katkeransuloinen ravilapsuus, jossa oli puolensa, mutta jota suurimmaksi osaksi inhosin. En ole käynyt raveissa enää sen jälkeen, kun on ollut pakko. Enkä käy. Myös äiti oli siellä ja me saatiin tavata hänet. Se päivä oli ihana. Minulla oli ollut niin kova ikävä äitiä. Olisin halunnut lähteä raveista hänen mukaansa. Muistaakseni pyysin sitä monta kertaa. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää, että minun täytyisi kuitenkin lähteä isovanhempieni mukaan ja että me näkisimme kuitenkin pian. Siinä vaiheessa lomaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä.

Kun päivä sitten päättyi ja minun täytyi lähteä isovanhempieni kanssa, olin lohduton. Itkin ja huusin, että haluan äidin. Muistan tunteet edelleen hyvin elävästi. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta hylkäämiskokemus oli musertava.

En koe traumatisoituneeni tästä, eikä tämä todellakaan ole syy omalle hylätyksi tulemisen pelolleni. Tämä on vain todella elävä muisto lapsuudestani. Ja näin aikuisena ja itse eronneena ymmärrän hyvin, miksi en voinut lähteä silloin äidin mukaan. Ja voin vain kuvitella, miltä hetki on tuntunut omasta äidistäni.

Tytöt ovat olleet tässä taannoin pidemmän pätkän isänsä luona työkuvioideni vuoksi. Lupasin kuitenkin hoitaa tässä välissä esikoisemme neuvolakäynnin, koska se sopi omaan työaikaani. Neuvola meni hyvin ja todellinen koetus koitti sitten päiväkodin pihalla. Kuopus äkkäsi minut ja juoksi luokseni. Verkkokalvoilleni on syöpynyt se pienen lapsen pettynyt ilme, kun kerron ettei hän voi lähteä vielä äidin mukaan. Se raastaa minua edelleen. Kun jätin huutavan ja itkevän lapsen päiväkodin pihalle, sydämeni särkyi pieniksi palasiksi, vaikka toimin vain niin kuin ollaan sovittu. Voin kertoa, että itkin koko hiivatin illan, kun vain mietin lastani jäämässä päiväkodin pihalle.

Se oli heittämällä yksi kamalampia hetkiä äitinä ollessa. Ja uskon, että moni teistä, jotka ette syystä tai toisesta olla lasten kanssa koko aikaa, samaistutte tähän.

Kuva: Katri Konderla / Editointi: Minä

Jouduin tänään lähtemään kesken kaiken töistä, kun päiväkodista ilmoitettiin, että tytöt on kipeinä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että haettuani lapset, aloin järjestellä meille aikaa koronatestiin. Ensinnäkin jonotin melkein pari tuntia, että sain yhtään ketään edes puhelimen päähän ja testiaika meni parin päivän päähän. En varsinaisesti hyppinyt riemusta. Mutta toisaalta, minkäs teet. En pääse jonojen ohi vaikka kuinka rukoilisin. Kuten ei kukaan muukaan. Testiin on pakko mennä julkisilla, koska lapset eivät millään jaksa kipeinä kävellä testipaikalle. Tytöt ovat onneksi innoissaan siitä, että saavat käyttää maskeja ja käsienpesussa he ovat onneksi itsekin tarkkoja. Lisäksi ajanvaraus ei ole ruuhka-aikaan.

Myönnän, että mielessä pyörii vähän väliä sama ajatus, kuin muilla pienten lasten ja ala-kouluikäisten vanhemmilla. Tätäkö tämä syksy tulee olemaan, kun päiväkotien ja koulujen koronasäädöksiä on tiukennettu. Lapsia käännytetään kotiin todella herkästi. Riittää, että nenä vuotaa. Siitä sitten taas koronatestiin ja miettimään, joko se arpa osui omalle kohdalle.

Ymmärrän tausta-ajatuksen jokaisen säädöksen takana, mutta kieltämättä tilanne vähän ahdistaa. Tällä kertaa omat tytöt olivat ihan oikeasti kipeinä. Mutta entä, jos ensi viikolla tytöt passitetaan kotiin allergisen nuhan vuoksi. Lehdissä kirjoitetaan jo lapsiperheiden ahdingosta ja lisääntyvistä poissaoloista lapsen sairastumisen vuoksi. Testijonot ovat tällä hetkellä pitkiä. Testiin pääsemisessä ja vastausten saamisessa menee aiempaa pidempään. Tämä lisää poissaolojaksoja.

Itseäni tämä ahdistaa entisestään, kun olen tällä hetkellä yksin vastuussa lapsista, jotka ovat luonani noin 80% ajasta. Luulen, että jokainen työssä käyvä, pienten lasten yksinhuoltaja allekirjoittaa tämän ahdistuksen. Pariskunnat voivat ainakin yrittää jakaa vastuuta, mutta yksineläjät ovat tilanteen kanssa aivan yksin. Se olen aina minä, joka lähtee hakemaan lapsia hoidosta ja on pois töistä. Jos poissaoloja tulee jatkuvasti, niin työnantajakin alkaa jo hermostua. Mikä sekin on omalla kantillaan ymmärrettävää. Väkisinkin sitä tulee mietittyä, että olisi mahtavaa, kun olisi joku, joka kantaisi vastuun kanssani ja olisi tyttöjen arjessa yhtälailla mukana.

Tilanne on ihan äärimmäisen hankala. Ja vaikka olenkin pääsääntöisesti se ihminen, joka uskoo kaiken lopulta järjestyvän, olen minäkin huolissani. Toisaalta, juuri nyt huolehtiminen ja murehtiminen ei auta mitään. On paremi mennä päivä kerrallaan.

Minä alan nyt näppäillä kauppatilausta tuohon lähimpään lähikauppaan ja toivon, että opin käyttämään tuota sovellusta. On minukin aika hypätä tähän ruuan tilaamisen ihmeelliseen maailmaan, koska en voi mennä noiden nuhanenien kanssa kauppaan.