Olen miettinyt asioita todella paljon, sekä ennen eroa, että sen jälkeen. Erityisesti olen miettinyt sitä, miksi voin nyt niin hyvin. Eikö minun pitäisi olla edelleen pohjattoman surullinen, kun yksi elämäni pitkäaikaisimmista ihmissuhteista päättyi? Missä on se suru, epäonnistumisen tunne, häpeä, pelko, joista puhutaan tässä yhteydessä. Onko okei, että olen tällä hetkellä varmempi ja onnellisempi, kuin pitkään, pitkään, pitkään aikaan? Tähän mennessä olen ollut vain älyttömän onnellinen siitä, että se on viimein loppu. Kertooko tämä ehkä jotain suhteen laadusta?

Yksi lause, jonka olen lukenut jostain, on pyörinyt päässäni jo pitkään. ’Pitkän suhteen salaisuus on se, että joka päivä päättää haluta olla toisen kanssa.’ Tämä on ollut omasta mielestäni hyvin osuva. Uskon, että meillä homma lähti luisumaan lopullisesti eroa kohti silloin, kun minä päätin haluavani erota. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että silloin minä luovuin niistä meidän suhteeseen liittyvistä toiveista ja haluista, jotka olisivat rakentaneet sitä eteenpäin. Eikä siitä ollut enää paluuta. Ja kyllähän me yritettiin muuttaa asioita, mutta se on haastavaa, kun toisella (minulla) oli jo toinen jalka ulkona ovesta. Olen jo silloin aloittanut eroon liittyvän käsittely- ja surutyön.

Olen kirjoittanut jo aiemmin siitä, miten koin valtaisaa yksinäisyyttä vaikka olin parisuhteessa. Minulla oli ystäviä, lapsia ja hyvä työyhteisö, joten yksinäisyyden tunne liittyi nimenomaan siihen parisuhteen puuttumiseen. Samasta osoitteesta huolimatta, meillä oli täysin erilliset elämät. Vietin monet illat yksin ja mietin sitä, että tämän ei kuulu olla tällaista. Minä en ole onnellinen. Hiljalleen, mutta vääjäämättä kriisiytyvä tilanne alkoi näkyä myös minussa. Vaikka pidin yllä reipasta ulkokuorta, itkin monesti työpaikan vessassa salaa, sairastelin paljon ja olin väsynyt. Eropäätöksen jälkeen, huomasin muutoksen omassa voinnissani päivissä. Ja niin huomasi moni muukin. Ei ole mennyt päivää, etten olisi kuullut sanoja; “Sä hehkut”.

Monet ovat olleet todella kannustavia tämän elämän jatkamisen suhteen. Soraääniä on kuitenkin mahtunut myös mukaan. “Mihin sulla on kiire?” on kysytty. Periaatteessa ei mihinkään, mutta koen että tätä yksinoloa on ollut ihan riittävästi. Joku muisti hienosti sen, että aika harva ulkopuolinen tietää sitä suhteen todellista tilaa. Minäkin pidin parhaani mukaan niitä kulisseja yllä, niin arkielämässä, kuin täällä somen puolella. Todellisuus on ollut jo pitkään toinen. Ja juuri nyt, haluan tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja mitä tähän treffailuun tulee, olen ollut mahdollisimman rehellinen jokaiselle deittikumppanille tilanteestani. Jokainen on tiennyt, missä mennään.

Aloitettuani Viikon suosikki-postaussarjan, totesin vanhan Kuukauden suosikkien kaipaavan pientä uudelleen konseptointia. Päätin alkaa tekemään tästä enemmän sellaista kuukausikoostetta, varsinaisen suosikkiluettelon sijaan. Tässä siis teille mainitsemisen arvoisia juttuja kuluneelta kuukaudelta.

Musiikki.

Olen helmikuussa kuunnellut musiikkia paljon enemmän, kuin podcasteja. En muista, milloin näin olisi viimeksi tapahtunut. Varmaan ennen kuin podit tulivat elämääni. Pääsääntöisesti kuulokkeissa ja kaiuttimissa, on soinut suomirap. Sen lisäksi innostuin valtavasti Antti Tuiskun uudesta albumista. Ensimmäisellä kuuntelukerralla minun piti pidentää iltalenkkiäkin, että ehdin kuunnella koko albumin. Sen lisäksi ihastuin myös Ida Paulin ja Kalle Lindrothin albumiin Nää kaikki kertoo susta. Albumin viisi Hosun, oli erittäin samaistuttava.

Heidi K. x Cafelatte ystävänpäivätapahtuma.

Ystäväni Heidi ilmoitti itsenä ja minut meidän molempien seuraaman Kuistin kautta-blogin Heidin lukijailtaan. Tilaisuus järjestettiin Tapiolan Ainoassa, Cafelatten tiloissa. Ja jestas sentään, millainen liike heillä on siellä. Tilat ovat kaikin puolin todella inspiroivat. Heidin tapaaminen oli myös mahtavaa. Hän oli juuri niin energinen ja positiivinen, kuin millaisen kuvan olen hänestä saanut. Edelleen hämmästelen sitä, miten hassua on tavata ensimmäistä kertaa ihminen, jota on seurannut vuosia somessa ja josta tietää paljon, mutta ei kuitenkaan juuri mitään. Tapahtumassa tuli nimittäin myös muita sometuttuja vastaan.
Olipa muuten hankalaa kirjoittaa kahdesta eri Heidistä samassa jutussa…

Inspiraatio.

Siitä huolimatta, että helmikuu oli vain jatkoa turhan pitkään jatkuneelle marraskuulle, olin inspiroituneempi, kuin kuukausiin. Päässä ei ole risteillyt hetkeen tällaista määrää ideoita. Olen kuvannut ja olen kirjoittanut. Välillä on tullut mietittyä, mitä hittoa oikein ajattelin tätä kirjoittaessani ja välillä olen voinut todeta olevani liekeissä. Siinä suhteessa tämä on ollut erinomainen kuukausi.

Itsenäisyys.

Olen nauttinut valtavasti tästä eron jälkeisestä itsenäisyydestä. Siitä, että saan tehdä asiat omalla tavallani. Minun ei tarvitse neuvotella siitä kokkaanko kotona kasvisruokaa vai en, kierrätänkö tai miten hoidan ruokaostokset. Te ette uskokaan miten virkistävää tämä on. Lisäksi, siinä missä ennen suorastaan pelkäsin olla yksin kotona, olen nyt aivan sinut sen kanssa. Pelot ovat haihtuneet kuin tuhka tuuleen.

Kevät.

Hyväksyin jo joitain vuosia sitten, että talvi vasta alkaa joulusta. Joten lopetin silloin kevään uumoilemisen tammikuussa. Tein tätäkin tosi pitkään ennen totuuden hyväksymistä. Sen sijaan, tässä helmi-maaliskuun vaihteessa on lupa alkaa haaveilemaan keväästä, auringosta ja hiirenkorvista. Vaikka juuri nyt ulos katsoessa ei siltä tunnukaan, kevät tekee tuloaan. Viime viikolla oli useita aurinkoisia päiviä, jotka saivat suunnittelemaan vaaleampia päällisiä sohvatyynyihin, sekä haaveilemaan asuista, joihin kuuluu olennaisena osana nahkatakki. Uskon, että valkoiset converseni pääsevät ennemmin tai myöhemmin taas käyttöön.