Tänään saattaa tulla tuttuja vastaan tuolla iltapäivälehtien ihmeellisessä maailmassa. Pääsin nimittäin jutustelemaan sinkkuäitiydestä toimittajalle. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Vaikka en ole enää parisuhde mielessä sinkku ja saan nykyisin enemmän apua, myös ihan tähän perus arjen pyörittämiseen, on minulla edelleen sananen sanottavana sinkkuäitiydestä. Haastattelu lähti alunalkaen liikkeelle siitä, millaista kommenttia olen saanut näinä sinkkuvuosinani anonyymeiltä ihmisiltä somessa.

Oman kokemuksen mukaan sinkkuäitejä arvostellaan vielä ikävämmin, kuin muita äitejä. Yksinään sitä onkin yhtäkkiä epätoivoinen sinkkuäiti, etsimässä elättäjää itselle ja lapselleen ja siinä sivussa sitä antaa äärimmäisen huonoa esimerkkiä lapsilleen. Olen kuullut tämän ja paljon enemmän ollessani sinkku ja kertoessani deittailevani. Nyt sitten saan kuulla, että ihmiset odottavat koska eroamme poikaystäväni kanssa. Minuun nämä kommentit eivät enää vaikuta. Mutta siippani, jolla ei ole yhtä kovaa kuorta näissä asioissa myönsi erään hänelle näyttämäni kommentin menneen ihon alle. Edelleen voi kuin ihmetellä, miten ihmiset voivat olla niin julmia toisiaan kohtaan.

Maalittaminen ja somekiusaaminen

Kuuntelin hetki sitten podcastin maalittamisesta, jossa puhuttiin myös laajemmin somessa tapahtuvasta kiusaamisesta. Kyseinen podcast oli Rikosmyytit-podin jakso 3. Maalittaminen. Jakso alkaa hyvin osuvasti sanoin: ”Ne urpot, jotka eivät ymmärrä mitä sananvapaus tarkoittaa, käyttävät sitä kaikista härskeimmin hyväksi.” Minusta tämä on äärimmäisen hyvin sanottu. Vihaviestit tulevat yleensä aina nimettömiltä tileiltä ja nimimerkkien takaa. Ja tämä on kuitenkin hyvin pieni ryhmä. Tähän liittyy myös paljon ihmisten media- ja sisälukutaidottomuus, sekä halu väärinymmärtää asioita. Kun siihen lisätään vielä halu tuoda oma mielipaha esille, niin soppa on täysin valmis. Tähän vielä se, että jokaisen on mahdollisuus tehdä feikkiprofiili tai suojautua muuten anonyymiteetin taakse, ja tuoda se oma vääristynyt mielipiteensä esille. Ja sen lisäksi vielä syytetään sitä ihmistä, joka on esillä somessa ja julkisuudessa, että itseppä olet tilanteesi valinnut. Nyt sinun pitää kestää tämä. Vaikka jokaisen pitäisi mennä itseensä ja miettiä miksi tällaista törkyä pitää lähettää.

Oma Instagramin DM-laatikkoni räjähti sen jälkeen, kun tämä haastattelu tuli ulos. Suurimmaksi osaksi siellä on tähän mennessä ollut ulkonäköäni kommentoivia viestejä miehiltä. Siitäkin huolimatta, että jutussa mainitaan tasan tarkkaan se, että olen nykyään parisuhteessa. Iso osa näistä tulee feikkiprofiileista, koska pelätään sitä vastuun kantamista. Sitä, että sillä omalla tekemisellä ja sanomisella voi olla seurauksia. Mutta faktahan on, että myös ne feikkiprofiilit saadaan jäljitettyä. Minäkin ota kaikesta saamastani kuvakaappaukset, jotta voin tarvittaessa viedä ne poliisille.

Epätoivoinen sinkkuäiti

Ja nämä ihmiset löytävät kyllä sen syyn olla ikäviä. Sen jälkeen kun aloin seurustella, ikävien kommenttien määrä oli ja pysyi suht samana, mutta aiheet muuttuivat. Enää en ollutkaan se epätoivoinen sinkkuäiti, joka etsi lapsilleen isää. Nyt saan kuulla sitä, että kyllä meillekin vielä se ero tulee. Olen kuitenkin niin ärsyttävä ettei minua kukaan jaksa. Eli paskanjauhannan määrä on vakio, vaikka aiheet muuttuvat.

Oli siitä huolimatta kivaa päästä juttelemaan toimittajalle. Oli myös kiva saada kertoa, että kyllä sitä sinkkuäitiäkin onnistaa treffimarkkinoilla. Vaikka profiilissani oli tieto siitä, että minulla on lapsia, siippani sanoi että hänellä ei tullut missään vaiheessa sellainen olo että olisi treffaillut lapsiani, vaan minua. Tai että olisin etsinyt lapsilleni isää.

Joten kaikki sinkkuäidit rohkeasti vaan treffeille. Kyllä se oma kulta sieltä löytyy, kun muistaa myös itse olla aktiivinen.

-Jenni

KUVAT: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Missä menee raja?

#äläsomekiusaa

Kun sohaisin muurahaispesää

Kukaan ei ansaitse ilkeyttä

Olen ollut taas (vai edelleen) kipeänä. Koronan jälkeen olen napannut itselleni kaikki kulkutaudit. Ilmeisesti kyseinen perkele vaikuttaa myös vastustuskykyyn ja minulla on nykyään yksivuotiaan vastustuskyky. Kun kerroin tästä Instagramissa (@bmhjenni), sain useamman viestin, että muutkin ovat huomanneet tämän saman. Vastustuskyky ei ole entisensä koronanan jälkeen. Eli nyt tätä vastustuskykyä keräillään sitten uudelleen.

Eilen illalla, osittain tämän sairastelun vuoksi, osittain oireilevan ahdistuneisuushäiriön vuoksi, sänkyyn mennessä oma ajatus lähti vähän laukalle. Aloin kelata siinä sängyssä maatessani, oman olon ollessa vielä aika kurja, että mitä jos en herääkään aamulla. Miten tyttöjen silloin käy? Muistavatko he mitä olen neuvonut, että pitää mennä soittamaan naapurien kelloja ja pyytämään apua? Esikoiselle pitäisi vielä opettaa, miten soittaa hätäpuhelu. Eikö sen voikin tehdä, vaikka puhelimessa on näppäinlukko? Pitäisi laittaa kaikki tärkeät tiedot jääkaapin oveen lapulle. Luojan kiitos isompi osaa lukea.

Tiedän, että tilanne toi nämä ajatukset pintaan, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vellon samankaltaisissa mietteissä.

Yksin lasten kanssa

Kun elää ja asuu yksin lasten kanssa, sitä tuntee olevansa välillä todella yksin. Arki meillä sujuu aika hyvin, mistä olen kiitollinen. Eikä yksin jääminen erotessa tuntunut niin pahalta ja pelottavalta, kuin se olisi voinut tuntua. Olin jo ennen eroa tottunut pärjäämään yksin ja suurinpiirtein sama meininki jatkui myös eron jälkeen. Edelleen, aina ajoittain, hikikarpaloita otsalle tuo kaikki muutokset. Muistan viime kesältä sen, kun sain ilmoituksen, että keittiön pöytä toimitetaan niin etten millään ehtisi päiväkodin kautta kotiin ajoissa. Kahden aikuisen perheessä olisi voinut sopia toisen kanssa: ”Hei, hae sinä lapset, minä menen pöytää vastaan.” Nyt homma vaati ylimääräisiä järjestelyjä. Työpaikassani onneksi joustettiin, jotta pääsin kiitämään päiväkodille ajoissa ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Viime yö ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin sitä, että mitä jos en herää aamulla. Tai mitä jos loukkaan itseni kotona jotenkin. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen joutunut uudelleen ripustamaan lasten alas repimiä verhoja tuolilla seisten. Entä, jos putoankin sieltä ja loukkaan itseni? Entä, jos saan sairaskohtauksen. Kuten sanottu, olen lasten kanssani yksin, joten pahimmassa skenaariossa, minä olen pahasti loukkaantunut ja lapseni ovat täällä keskenään.

Ja minä en ole edes se ihminen, joka varautuu aina pahimpaan. Eräs ystäväni voi vahvistaa tämän. Hän on nimittäin se, joka varautuu aina pahimpaan ja minä olen aina aivan pihalla, kun juttelemme näistä.

Olemme toki käyneet turvallisuustaitoja lasten kanssa läpi. Olen opettanut, että jos ette mitään muuta keksi, niin menkää soittamaan naapurien ovikelloja ja pyytämään apua. Esikoisen kanssa ollaan käyty näitä vähän isommin ja laajemmin. Uskon kuitenkin, että molemmat tytöt osaavat toimia vähintään edellä mainitulla tavalla, jos tarvitsee.

Elämää kahden kodin välillä

Tällä hetkellä lapset käsittelevät hyvin vahvasti myös tätä uutta elämää kahden kodin välillä, mikä on täysin ymmärrettävää. Suurimpana harmina painaa tällä hetkellä ikävä, mikä on ymmärrettävää. Lapset sanoittavat hyvin selkeästi sitä, miten isän luona on äitiä ikävä ja äidin luona on isää ikävä. Oma etuni on se, että olin itse myös kahden kodin kasvatti ja muistan omia tuntemuksiani tästä. Pyrin olemaan parhaani mukaan heidän tukenaan. Meidän elämä on kuitenkin loppujen lopuksi paljon paremmin näin. Ja muutoin tämä asuminen sujuu paremmin kuin hyvin. Meillä on omat jutut lasten kanssa. Tällä hetkellä meillä on muun muassa pienet omenapuun ja tomaattien kasvatusprojektit. Omenapuu on hauska projekti, tomaatista toivomme ehkä pientä satoa.

Ja nyt on ollut ajoittain myös huomattavissa näitä: ”Iskä antaa tehdä näin”, selityksiä silloin, kun olen jostain tiukka. Fakta toki on, että joka kodissa on vähän eri säännöt. Se on normaalia. Tiedän, että pääperiaatteet on samoilla linjoilla molemmissa kodeissa.

Ihan tavallista arkea

Ja siis, pääsääntöisesti arki sujuu ilman tällaisia mietteitä. Me ollaan ja eletään omannäköistä elämää. Yleensä arki sujuu ilman erityisempää miettimistä. Saan seurata kun lapseni itsenäistyvät pikkuhiljaa ja ovat silti myös niitä ikuisia äitin vauvoja. ♥

Tämän tekstin tarkoitus ei ollut valittaa. Mä olen edelleen maailman onnellisin siitä, että olen eronnut ja elämä on muuttunut parempaan suuntaan. Olen saanut elämääni aivan uskomattoman ihanan miehen ja kumppanin, joka auttaa parhaansa mukaan, kun vain ehtii ja pystyy. Mutta tämä on arkeani. Ja tiedän, että siellä on myös monia muita yksin lasten kanssa asuvia, jotka ehkä pääsevät mukaan tähän ajatukseen. Moumoun Iina oli myös kirjoittanut vähän saman suuntaisia ajatuksia omassa postauksessaan.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

LUE MYÖS

Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelin

MILF ja ylpeä siitä

Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne

Ihmiset, joilla ei ole lapsia mutta paljon mielipiteitä

Miten käsitellä uutisia lasten kanssa