Hae
Big mamas home

Ei väistetä

Olen seurannut viime päivinä feministivaikuttaja ja toimittaja Irene Naakan Instagram-tilillä käytyä Ei väistetä -casea siitä, miten miehet eivät väistä naisia kävelykaduilla. Tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta ei sitä ole. Irene jakoi stoorin, jossa kertoi lenkillä kävellessään aivan tien oikeaa reunaa ja kaksi miestä käveli häntä päin, vaikka heillä olisi ollut tilaa väistää. Tämän jälkeen Irene alkoi jakaa seuraajiensa viestejä ja kokemuksia siitä, miten miehet eivät väistä naisia kadulla. Ja useammat kertoivoat myös kokeneensa väkivaltaa miehelitä, jos eivät olleet väistäneet heitä.

Minäkin, viimeksi tällä viikolla vetäisin viisivuotiaan tyttäreni pois päin, kun eräs mies olisi varmaan kävellyt hänen ylitseen yhtään hidastamatta, jos en olisi ehtinyt toimia. Me elämme miehille suunnitellussa maailmassa, jossa valkoisella cis-miehellä on kaikki valta. Ja se näkyy näinkin pienissä asioissa. Jalkakäytävät ja kävelytiet ovat julkisia tiloja, joissa kaikilla pitäisi olla yhtälainen oikeus liikkua. Tämä pätee tosin vain miehiin. Jos olet nainen, sinun kuuluu väistää. Jos nainen ei väistä, seuraa törmäys.

Meillä on syvälle kulttuuriin ja rakenteisiin koodattu käsitys siitä, että naisen kuuluu väistyä ja siirtyä. Meidät lokeroidaan kuntosaleillakin sanoen, että sillä tavalla saamme olla rauhassa miehiltä. Mutta, miksi meidän pitää väistää ja astua syrjään ja piiloutua? Miksi miesten ei tarvitse muuttua? Koska pojat ovat poikia? Tämäkin on asia, johon ei ole välttämättä edes kiinnittänyt huomiota aiemmin. Mutta kun asian tajuaa, sen näkee kaikkialla. Kuten niin moni muukin mosogyninen rakenne.

Omasta puolestani haluan levittää tätä samaa Ei väistetä -sanomaa. Kadut kuuluvat meille kaikille. Meillä muillakin on oikeus olla ja kävellä siellä ilman pelkoa siitä, että joudumme kokemaan vaaratilanteita ja väkivaltaa. Otetaan meidän oma tila tässä maailmassa. Me ei olla syöksemässä miehiä pois kaduilta, vaan halutaan vain yhtälainen oikeus kävellä niillä.

Itsehän ajattelin hankkia beibille sellaiset hyökkäysvaunut vaunulenkeille, että saadaan kulkea rauhassa väistelemättä.

-Jenni

 

KUVAT: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä

 

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Onko kenenkään ulkonäköä oikeus kommentoida?

Syyllistetään uhria ja puolustetaan tekijää

Sananvapaus – Maailman vanhin tekosyy

Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne

Haluan elää maailmassa, jossa naistenpäivää ei tarvita

Lisäävätkö lapset onnellisuutta

Mediassa ja erityisesti somessa on ollut viime päivinä keskustelua siitä lisäävätkö lapset yksilön onnellisuutta. Tämä keskustelu on lähtenyt liikkeelle Hesarin artikkelista. Itsestäni aihe on mielenkiintoinen, vaikka itse artikkelia en ole päässyt maksumuurin vuoksi lukemaan. Ilmeisesti artikkelissa puhuttiin myös siitä, miten vanhemman ikä vaikuttaa asiaan.

Omalla kohdallani lapseni ovat omalta osaltaan lisänneet onnellisuuttani. Olen saanut molemmat lapseni äärimmäisen vaikeassa ja stressaavassa elämäntilanteessa. Esikoista sain odottaa ja toivoa peräti seitsemän vuotta.  Kun esikoiseni syntyi olin 26-vuotias. Kuopukseni syntyi pari vuotta myöhemmin. Esikoiseni syntymä oli kuin vastaus kaikkiin lausumiini rukouksiin. Samaan aikaan se oli tietyssä määrin äärimmäisen pelottavaa. Eivätkä kaikki pelottavat hetket liittyneet edes vauvan kanssa selviämiseen. Muistan varmasti ikuisesti taksimatkan turvakotiin pienen vauvan kanssa ja sen meidän turvakodin huoneen vihreän seinän sävyn.

Uusperhe - BMH - Big mamas home by Jenni

Lapset kannattelivat minua, kun olin onneton

Kun olin vuosia muuten onneton, lapset toivat elämääni onnellisuutta. He pitivät minut myös pinnalla silloin kaikkein synkimpinä hetkinä. He pitivät minut kiinni arjessa ja rutiineissa silloin, kun en olisi halunnut nousta sängystä. He saivat minut taistelemaan silloin, kun oli kaikkein vaikeinta. Ja kun olen muutenkin onnellinen, he vain lisäävät sitä onnea ja iloa, jota saan.

Toki pystyn taas puhumaan vain omasta puolestani. Olen ihminen, joka on nauttinut äitiydestä ihan alusta asti. Minulla ei ole ollut kiintymysongelmia ja olen nauttinut myös vauva-ajasta, mikä on monille se vanhemmuuden vaikein aika. Ja edelleen, minullakin tulee vastaan niitä hetkiä, kun omat lapset saattavat minut aivan raivon partaalle ja haluaisin myydä heidät sirkukseen. Välillä näitä hetkiä tulee useampi päivässä, välillä kaikki sujuu niin hyvin ettei näitä hetkiä tule moneen päivään. Mutta myös huonoina päivinä, olen pohjimmiltani onnellinen lapsistani. Viimeistään siinä kohtaa, kun kumpikin nukkuu siinä x-asennossa omassa sängyssään ja katselen heitä huoneen ovelta, olen tajuttoman onnellinen.

Uusperhe - BMH - Big mamas home by Jenni

Vanhemmuuteen liittyy toki myös paljon sellaista sattumaa, johon emme voi itse vaikuttaa. Onko tukiverkkoja, eli asuvatko vaikka perheenjäsenet lähellä? Entä ovatko nämä perheenjäsenet siinä kunnossa, että he oikeasti pystyvät ottamaan koppia lapsista silloin tällöin. Entä saatko lapsen ylipäätään yksin vai kumppanin kanssa? Tai niin kuin minun tapauksessani, kumppanin kanssa, mutta niin ettei kumppania jälkikasvu juurikaan kiinnostanut. Ja tämä on vain pieni murto-osa. Siihen päälle se millainen mielenterveyden tila vanhemmilla on. Esimerkiksi synnytyksen jälkeinen masennus saattaa iskeä aivan yllättäen. Onko lähipiirissä asioita, jotka aiheuttavat ylimääräistä stressiä. Entä taloustilanne, jossa perhe elää?

Kyselin tänään myös omilta seuraajiltani Instagramissa, miten he ovat kokeneet onnellisuuden lisääntyneen lapsen saamisen jälkeen. Monelle lapsen saaminen oli haaveiden täyttymys ja rakkauden määrä lapseen on tuntunut valtavalta. Vastauksissa nousi myös esille se, miten merkityksellistä elämä on ollut lapsen saamisen jälkeen. Ja oli siellä vastauksia myös siitä, miten lapsi on tuonut elämään uusi ihmisiä. Minä ja Heidi tuskin olisimme edes tavanneet, ellen olisi etsinyt kuopukselleni kehtoa.

Olenko oikea ihminen vastaamaan tähän kysymykseen?

Samaan aikaan mietin, olenko itse oikea ihminen vastaamaan tällaiseen kysymykseen? Elämäni on ollut aiemmin todella onnetonta ja stressintäytteistä. Nyt se osa elämästä on taakse jäänyttä ja koen tällä hetkellä olevani jopa aivan eri ihminen. Ja elämäntilanteen muuttuneen näin radikaalisti, olen ehdottomasti onnellisempi, kuin aiemmin. Mutta olisiko niin, vaikka en olisi saanut lapsia?

Siitä en tiedä, mutta uskon, että kaipuu lasta kohtaan olisi edelleen suuri ja se varmasti särkisi oman sydämeni. Toki, matkani äidiksi olisi hyvin erilainen, jos saisin kokea sen ensimmäistä kertaa esimerkiksi nykyisen kumppanini kanssa.

Olisi mahtavaa kuulla teidän ajatuksianne aiheesta?

-Jenni

 

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Olen viimein jaksanut olla parempi äiti vanhemmilleni

Vappuviikonloppu

Yksin lasten kanssa

Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelin

Vaaleanpunaiset 6-vuotis synttärit