Sukupuuttoon & ajatuksia sinkkuna olemisesta
Puoli vuotta sinkkuna ja nyt voin sanoa, että treffailusta alkaa häviämään se ihana uutuuden viehätys. Odotan, milloin se varsinainen deittiähky tulee, sillä veikkaan senkin ajan koittavan. Minulle on alkanut myös valkenemaan, miten tämä nykypäivän treffimaailma toimii. Millaisia ne nykypäivän pelit ovat ja samaan aikaan olen oppinut kovettamaan omaa kuortani näiltä peleiltä. Samaan aikaan olen oppinut tuntemaan myös paremmin itseäni. Siitä kiitos eräälle ihmiselle. Tiedän nykyään mitä haluan, mikä tuntuu tekevän tästä etsinnästä entistä haastavampaa. Ja välillä tuntuu siltä, että hitto mä oon mun loppu elämän ihan yksin.
Toki minulla ei ole todellisuudessa mikään kiire ja tämä tunne tulee vain niinä kaikkein yksinäisimpinä hetkinä, joita tulee ajoittain. Mikä on sekin enemmän kuin ok ja tiedostan sen kuuluvan asiaan.
Olen myös äärettömän kärsimätön ihminen ja sellainen kaikki-mulle-heti-nyt-tyyppiä, joten tämä deittimaailman pelaaminen meinaa välillä vähän ärsyttää. Lisäksi välillä tulee mietittyä, eikö täällä kukaan halua enää parisuhdetta? Kaikki on vaan yhtä fwb:tä ja fb:tä. Mihin kaikki romantiikka ja seurustelusuhteet ovat kadonneet!?
Mutta ajoittaisista epävarmuuden ja yksinäisyyden hetkistä huolimatta, tiedostan ettei minulla ole mikään kiire. Minulla on hyvä olla yksin ja mieluummin olen yksin, kuin kiirehdin uuteen vääränlaiseen suhteeseen. Jos jotain olen tähän mennessä oppinut, niin rakkauden kanssa ei pidä kiirehtiä. Tää on maratoni, eikä pikajuoksu. Pettymyksen tunteet kuuluvat asiaan. Ja tuolla jossain on ihan varmasti jotain hienoa juuri minua varten. Pitää vain edes yrittää odottaa sitä kärsivällisesti.
Ulkona on vielä kylmä
Sä jäit autoon itkemään, mmm
Mus on varmaan jotain rikki
Kun et riitä sinäkään, aah
Ja mä valvon ja ootan
Vaik tiedän sä et tuu
Vuosituhannet vierii
Yö aamuks muuttuu
Tääl ei muusta lauletakaan
Kun rakkaudesta
Mut ei mammutti viimeinen
Selvinnyt jääkaudesta
Jos jokainen laulu sanoo
En oo mitään ilman sua
Kun aamulehti kolahtaa
Kai kuolen sukupuuttoon
Kuolen sukupuuttoon
Ulkona on vielä kylmä
Kun palautan sun tavarat, aah
Sua se loukkaa tiedän kyllä
Ja mä oon lähtöruudussa, aah yeah
Mut mä oon mielummin yksin
Kuin puolikas sua
Jos kaikki muut mun kaltaiset
On ehtinyt jo loppua
Tääl ei muusta lauletakaan
Kun rakkaudesta
Mut ei mammutti viimeinen
Selvinnyt jääkaudesta
Jos jokainen laulu sanoo
En oo mitään ilman sua
Kun aamulehti kolahtaa
Kai kuolen sukupuuttoon
Kuolen sukupuuttoon
Ja ne laulaa beibi teet musta sen kuka oon
Mut ketä ne sit on ku se päättyy eroon
Ja ne ei löydä ketään niiden sydämiä korjaamaan
Tääl ei muusta lauletakaan
Kun rakkaudesta
Mut ei mammutti viimeinen
Selvinnyt jääkaudesta
Jos jokainen laulu sanoo
En oo mitään ilman sua
Kun aamulehti kolahtaa
Kai kuolen sukupuuttoon
Kuolen sukupuuttoon
Kai kuolen sukupuuttoon
Jos jokainen laulu sanoo
En oo mitään ilman sua
Kun aamulehti kolahtaa
Kai kuolen sukupuuttoon
Lyhyiden ihmissuhteiden merkitys
Minulla oli tuossa jokin aikaa sitten aivan mielettömät kaksi viikkoa. Tapasin nimittäin ihmisen, joka tuntui ravistelevan koko tämän hetkistä maailmankuvaani. Hän pakotti minut omalla tavallaan miettimään uusiksi monia asioita. Sellaisiakin, joiden ajattelin olevan minulle jo ihan selvää kauraa. Samaan aikaan en voinut olla hämmästelemättä sitä, miten avoin voi olla ihmisen kanssa, jonka on tuntenut vain hetken. Me nimittäin puhuimme aivan kaikesta. En ole ollut ikinä, yhdessäkään pidemmässä suhteessani, yhtä avoin kun tämän kahden viikon aikana.
Tämän jälkeen olen miettinyt paljon niiden lyhyiden ihmissuhteiden merkitystä. Meillä jokaisella löytyy niitä. Yhtenä hyvänä esimerkkinä omasta elämästäni on rippileirini musiikinopettaja, joka auttoi minua kääntämään ajattelumaailmaani merkittävästi toiseen suuntaan. Tätä kohtaamista muistelen lämmöllä ja väitän, että olisin hyvin erilainen ilman sitä.
Paljon puhutaan niistä isoista ja merkittävistä ihmissuhteista, kuten ensirakkaudesta tai vanhemmaksi tulemisesta, kuinka paljon ne kasvattavat. Mutta entäs ne lyhyet hetket ja kohtaamiset? Eivätkö nekin voi kasvattaa?
Ensinnäkin, oli täysi sattuma, että me tapasimme. Toisekseen lähdin tapaamiseen hyvin kevyellä asenteella. Siitä huolimatta olin todella nopeasti täysin myyty, vaikka aika nopeasti kävi selville, että yhteinen tulevaisuus hänen kanssaan on aika epätodennäköinen. Me puhuimme, paljon ja me puhuimme monista asioista. Ja kävimme keskusteluissamme todella syvissä vesissä. Ainakin minä koin jonkinlaista hämmentävää yhteyttä häneen.
Tämä lyhyt ihmissuhde opetti minua olemaan ehdottoman avoin tulevissa ihmissuhteissani. Tämän ihmisen avoimuus ja suorasanaisuus oli suoraan sanottuna häkellyttävää. Olen edelleen sanaton. Hän oli rehellisesti juuri sitä, mitä oli, eikä esittänyt mitään. Sen lisäksi opin hänen avullaan tuntemaan itseäni entistä paremmin. Kuten sanoin, hän haastoi omaa ajatusmaailmaani tavalla, jota kukaan ei ole aiemmin tehnyt. Saatan toistaa itseäni tässä, mutta se johtuu vain siitä, että olen edelleen niin vaikuttunut.
Nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, minun on todella vaikeaa kuvailla sitä kaikkea, mitä häneltä sain. Mutta voin sanoa, että tunnen itseni paljon, paljon vahvemmaksi, kuin ennen hänen tapaamistaan. Sain tästä ajasta voimaa, jollaista en ehkä olisi koskaan voinut saada mistään muualta.
Vaikka meidän kohtaaminen oli lyhyt, se antoi minulle eväitä koko loppu elämän varrelle. Nyt toivon vain, että voisin ehkä vielä joskus kiittää häntä siitä, mitä sain häneltä.